Joulun ihme

En osannut odottaa joulultani mitään tänä vuonna, sillä tiesin mitä en voi odottaa: perinteisiä ruokia, perhettä, lahjoja ja vanhaa tuttua tunnelmaa. Kuin olisi astumassa pimeään huoneeseen vailla mitään hajua siitä, missä kaikki huonekalut ovat. Olen kuitenkin usein huomannut, että kun ei odota mitään, asiat tuntuvat menevän paljon paremmin kuin koskaan osasi kuvitella. Niinpä loppujen lopuksi sain kaiken edellä mainitun. Ja koska se kaikki tuli niin odottamatta, on tästä joulusta tullut yksi lempimuistoistani.

Jouluaatto

Menin töihin kuten normaalisti, mutta aivoni olivat totaalisen kohmeessa. Tuijotin tietokoneen näyttöä ja yritin saada jotain selkoa edessäni näkyvästä tekstistä. Vaikka tiesin, että pääsen kotiin normaalia aikaisemmin, tuntui kello silti matelevan kohti iltapäivää. Joululounaaksi söin Subwayn leivän ja donitseja, joita ostin tusinan verran koko toimistolle jaettavaksi.

Iltapäivällä kolmen maissa kirmasin kotiin. Olimme sopineet erään amerikkalaisen tuttumme kanssa, että hän hakee meidät illanviettoon noin neljän aikaan iltapäivällä. Tsekkiläinen kämppikseni on tutustunut Charlottaan joskus jumpassa ja Charlotta perheineen kutsui kämppikseni aiemmin syksyllä viettämään kanssaan kiitospäivää, joka on jenkeille vähintään yhtä tärkeä kuin joulu.

Ehdin myös jutella skypessä vanhempieni ja poikaystäväni kanssa ennen lähtöä. Olisin niin halunnut olla Lätäkön toisella puolella viettämässä heidän kanssaan rauhallista aattoiltaa, mutta olin onnellinen ettei minun sentään tarvinnut istua koko iltaa kotona koneen äärellä. Niinpä lähdimme koti Fort Myersiä noin viiden aikaan iltapäivällä, kun Charlotta vihdoin saapui. Meitä ulkomaalaisia oli yhteensä neljä, sillä ranskalainen lähti jo sunnuntaina viettämään joulua Miamiin, jonne hänen perheensä lensi häntä tapaamaan. Minä ja tsekkiläinen surimme jouluna paljon samoja asioita, sillä jouluperinteemme ovat aika samanlaiset: jouluaatto on tärkein päivä ja silloin jaetaan lahjat, ruokaa on paljon ja kala on erityisen tärkeässä osassa ja perhe on molemmissa kulttuureissa kaiken keskipiste.

Matka Ft. Myersiin kestää noin tunnin ja ensin menimme kirkkoon. Tämä ei ollut minulle mitään herkkua, sillä en ole ihan varma uskonnollisesta suuntautumisestani. Suomalaisessa kirkossa on sentään tutut tuoksut ja äänet, joten tunnen usein oloni mukavaksi vaikka itse sanoma ei tuntuisikaan omalta. Tällä kertaa istuimme konserttisalilta näyttävässä paikassa jossa veisattiin vieraita lauluja vieraalla kielellä. Kunnioitan kaikkia uskontoja kuitenkin sen verran, että yritin parhaani mukaan kuunnella ja kiinnostua protestanttisesta messusta (tai palveluksesta, mitä näitä nyt on). 

Lopulta noin tunnin kestänyt toimitus päättyi ja tunsimme todella nälän riipaisun vatsassamme. Kirkolla juttelimme vielä ennen lähtöä Charlotan isän Dwanen kanssa. Dwane on valtavan sympaattinen ja ystävällinen mies, vaikka huomasin, että näkemyksenne maailmasta ovat hyvin erilaiset. Sitten suuntasimme kohti Joulutaloa! (nimi ei ole oikeasti Joulutalo, kunhan keksin sille jonkun nimen)

HUOM! Pahoittelen yökuvien karseeta laatua, en osaa kuvata erityisen hyvin edes täydellisessä valossa joten tää on hyvin vaikeeta.

Kirkon edessä.

JOULUTALO!!!

Kyltti talon edessä toivottaa muun muassa hyvät joulut ja tervetulleeksi.

Vieraskirja.

Petteriii

Nää muuten liikkui! Ne nikkaroi leluja lapsille.

Vitsailtiin tsekkiläisen kanssa et jouluaatto töissä on sama ku et ilkeä Grinch olis pölliny joulun meiltä. Lopulta ainut Grinch tais kuitenki löytyä vain tän talon pihalta.

Tämä talo oli ihan huikea! Se on siis ihan yksityisen ihmisen omistama talo jonka omistajat koristelee joka joulu todella hienosti ja sinne pihalle saa ihmiset mennä käyskentelemään. Pimeässä yössä näky oli lumoava. Talvi on täällä tosi pimeä koska lunta ei tietenkään ole. Lumen merkitystä ei todellakaan aina tajua, se valaisee todella paljon vaikka sitä olisi edes vähä.

Joulutalolta mentiin sitten Charlotan vanhempien talolle. Se on tavallinen pieni talo keskellä korpea: koirat haukkuivat, lehmät ammuivat ja puissa kaarnan alla oli kuulemma pikkuruisia skorpioneja! Ja ihmiset olivat niin hyväntahtoisia että se vetää sanattomaksi.

Pienen pihakierroksen jälkeen pääsimme vihdoin aterialle: chiliä (chili con carne –tyylistä muhennosta jota syötiin suolakeksien ja nachojen kera), jääteetä (etelävaltiossa kun ollaan) ja jälkiruoaksi vaikka mitä herkkuja! Oli pieniä juustokakkuja, kurpitsapiirasta (maistuu muuten vähän piparkakuille), keksejä ja itse tehtyjä konvehteja.

Kaiken kruunasi juttelu Charlotan isän kanssa ulkona ison nuotion äärellä. Meidän syödessä nuotio roihusi ja Dwane jutteli nuoruudestaan ja perheestään. Dwanen esi-isä on muuten kuulemma ollut kirjoittamassa Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistusta ja jos tämä pitää todella paikkansa niin se on musta aika iso juttu. Siinä sitten röhnötin puutarhatuolissa valtavan mukavassa asennossa, vatsa aivan täynnä herkkuja tulen lämmittäessä suloisesti. Olisin voinut kehrätä ääneen.

Illan isäntä ja hiipuva nuotio.

Joulunvietto sujuu turvallisesti kun on hyvä vahtikoira haukkumassa kaikki kanit ja vyötiäiset kauemmas.

En halunnut katsoa kelloa, koska en halunnut illan loppuvan. Koko perhe oli valtavan ystävällinen ja he saivat minut tuntemaan oloni todella kotoisaksi. Lopulta illan hiipuessa kohti loppuaan, Dwane kokosi meidät kaikki olohuoneeseen kuusen äärelle ja antoi meidän valita CD-levyt isosta pahvilaatikosta. Ele oli todella kultainen. Itse valitsin Nat King Colea ja Snow Patrolia.

Kaiken tämän lisäksi perheen äiti antoi meille vielä joulusukat, jotka olivat täynnä pieniä lahjoja. Tämä on periamerikkalainen juttu: jokainen saa joulupäivän aamuna muiden lahojen lisäksi sukan, jonka varpaaseen pitää perinteen mukaan laittaa karkkia. Muu sukka täytetään kaikenlaisella pienellä kivalla. Me saimme kosmetiikkaa!

Joulu tuli loppujen lopuksi ihanien ihmisten ansiosta.

Mun joulusukan sisältö. Uskokaa tai älkää.

 
Kun lähdimme kotia kohti, voitte kuvitella kuinka vuolaita kiitoksemme olivat. Sanoin isännälle ja emännälle varmaan kymmenen kertaa kiitos ja halasin molempia monta kertaa oikein kunnolla. Lopulta totesimme yhtenä naisena, että emme edes kykene osoittamaan kiitollisuuttamme kylliksi. Isäntäväki taisi kuitenkin ymmärtää kuinka suuren eleen he olivat meille tehneet. Ainakin toivon niin. Lähtiessämme oli myös puhetta uuden vuoden viettämisestä yhdessä ja minä todella toivon että se toteutuu! Perheen äiti antoi meille tietysti myös paljon ruokaa kotiin vietäväksi. Äidit ovat äitejä kielestä ja mantereesta riippumatta.

Lopulta olimme kotona joskus puolenyön jälkeen ja oli ihanaa painua suoraan iltapesun kautta nukkumaan pullottavan vatsan viereen.

Joulupäivä

(Kuvia ei ole kuin yksi koska ne onnistu vielä huonommin kun nuo pimeällä otetut.)

Aamulla juttelin ensimmäistä kertaa täällä ollessani veljeni ja hänen perheensä kanssa skypessä. Kymmityttöni kävelee jo ja teki kipeää kun en voinut olla ihmettelemässä hänen touhujaan livenä. Tyttö veteli iltapalaansa hyvällä ruokahalulla ja mietin miten kaukana hänestä olenkaan. Ikävästä huolimattakin oli todella ihana jutella veljeni ja kälyni kanssa.

Iltapäivällä kolmen maissa lähdimme taas Ft. Myersiin, tällä kertaa pomon tuttavaperheen luo. Tämä oli hyvin erilainen ilta verrattuna maanantain intiimiin ja huomaavaiseen tunnelmaan. Tässä talossa hyöri varmaan parikymmentä ihmistä, joista osa ei minusta liikkunut senttiäkään sohvalta sinä aikana kun me olimme siellä. Silti heillä oli sylissään aina täysi lautanen.  

Tapasin silti kiinnostavia tyyppejä: muun muassa isoäidin jolla oli energiaa vaikka muille jakaa ja valtavan nuorekas mieli. Juttelimme hänen kanssaan villakoirista varmaan tunnin, sillä hänellä on neljä pientä villakoiraa. Lisäksi mamma tokaisi, että vanhuus on hienoa aikaa kun voi flirttailla nuorille komeille miehille ja lääppiä heitä eivätkä mokomat tajua mitään. Luulevat vain herttaiseksi mammaksi. 

Ruokaa oli taas paljon: muun muassa ihanaa joulukalkkunaa!

Pomon äiti oli meidän mukana. Hän on myös todella kultainen vanha leidi.

Illan pimetessä pomon tyttöystävä halusi lähteä katsomaan uuden Les Miserablesin elokuviin. Jenkeissä monilla on tapana käydä joulupäivänä elokuvissa. Minä ja tsekkiläinen olimme tietysti heti messissä, sillä halusimme ehdottomasti nähdä klassikon oopperaversion. Elokuva olikin ihana - hyvin pitkä - mutta ihana.

Itse elokuvan katsominen oli tosin välillä hankalaa, sillä yritin pitää yhtä aikaa silmällä juhlissa tsekkiläisen kylkeen liimautunutta limaista ukkoa. Mies oli vähintään nelikymppinen, tukeva ja todella, todella ällö. Minulla meni noin viisi minuuttia tajuta että hänen kanssaan ei kannata jäädä kahden, mutta tsekkiläinen ei ollut yhtä onnekas. Mies tykästyi kauniiseen kämppikseeni juhlissa ja kyseli häneltä muun muassa, että mistä kukista tsekkiläinen tykkää ja pitääkö hän kullasta vai hopeasta (?!?). Sitten äijä tuli mukaamme elokuviin, jossa touhu lähti lapasesta.Ukko hiplaili tsekkiläistä kaiken aikaa ja tyttöparka yritti tietysti kohteliaasti ilmaista, että ei kiinnosta. Tässä kohtaa minun suojeluvaistoni kävivät ylikierroksilla ja oli hyvin lähellä että olisin läimäissyt ukkoa ja neuvonut miten naisia kohdellaan. Hän kuitenkin luovutti lopulta ja päädyin vain olemaan hyvin töykeä tuolle limanuljaskalle. Pomolta kaikki tämä meni autaasti ohi, koska hän marssi mitään sanomatta toiselle riville istumaan tyttöystävänsä kanssa.

Elokuvan päätyttyä kello oli noin kymmenen, joten pääsimme nukkumaan joskus ennen puoltayötä ja aamulla herätyskello pirisi tietysti seitsemältä. 

---

Tämä joulu oli aivan erilainen, mutta juuri uniikkius teki siitä yhden rakkaimmista muistoistani. En välttämättä halua enkä pyri enää viettämään yhtä erikoista joulua, mutta tämä hyvin erilainen aattoilta riitti muistuttamaan minua joulun sanomasta: lähimmäinen voi olla kuka tahansa ja pyyteettömän rakkauden lahja lämmittää aina jokaista. Osaan myös ehkä ensi vuonna arvostaa suomalaista joulua entistäkin enemmän.

Pelkoa, inhoa ja punaniskoja

Blogi on ollut viikonloppuna poikkeuksellisen hiljainen, aivan kuten minä itse. Mennyt viikko kului osittain muiden hiirten kanssa pöydillä, kun pomo ja sen kätyri oli Tampassa koko viikon.

Perjantaina päätettiin bailata väsymyksestä ja kaikista muista taakoista huolimatta. Ilta olikin mitä ihanin, tsekkiläinen ja ranskalainen saa mun olon yleensä aina paremmaksi. Niiden kanssa voin unohtaa työhuolet ja vain olla oma itseni. Vaikka mulla ei ole mun rakkaita ihmisiä eikä edes omaa kieltä jolla ilmaista itseäni, niin näiden hassujen kanssa tunnen välillä olevani aika tyytyväinen olooni ja elooni täällä. Mutta aina edes hyvä seura ei riitä. Välillä koukkaan yksinkertaisesti niin syvälle että sieltä ei voisi mua noukkia kukaan muu kuin mun mies. Näin kävi perjantaina.

En mene yksityiskohtiin. Kerron vain, että sain ikioman osani jenkkien kännisistä huomionosoituksista baarissa ja sen ulkopuolella. Ne sai mun veren kiehumaan. Enkä ollut enää edes humalassa. Tuli vaan mitta täyteen. Niinpä huusin rumasti takaisin eräälle niistä. Noh, tehän teidätte että täällä aseita saa suunnilleen maitokaupasta. Joten kun sen valkosen auton jarruvalot välähti, mä uskoin makaavani viiden minuutin päästä tienpenkalla kuula kallossa.

Auto jatkoi kuitenkin lopulta matkaansa ja niin myös me. Sänkyyn päästyäni tärisin kauttaaltaan, enkä vain siksi että oli aika kylmä. Opin läksyni ja jatkossa pidän suuni tiukasti supussa, sanovat mitä sanovat.

Lauantaina sain siis harrastaa tarkkaa sieluntutkiskelua. Tänään luin Ilta-Sanomien verkkosivuilta jutun amerikkalaisesta miehestä joka irtisanoi erään alaisen yli kymmenen vuotta kestäneen työsuhteen koska pelkäsi, että rakastuu tähän viehättävään naiseen ja pilaa avioliittonsa. Amerikkalainen tuomioistuin päätti jutun miehen hyväksi. Kulutin myös kolme tuntia suunnuntaistani siivoten toimistoa (kuuluu asiaan, uskokaa tai älkää). Totesin kollegalle, että tässä sitä taas ollaan vaikka menin korkeakouluun ETTEI minun tarvitsisi siivota työkseni.

Lopulta pääsin kuitenkin yli pakottavasta tarpeesta ostaa uusi paluulippu Suomeen. Kävelin siivoamisen jälkeen kauppaan, aurinko paistoi ja ilma oli vihdoin lämpenemään päin. Myös mä lämpenin taas Amerikalle.

Pomon tuttu tuli käymään vain kysyäkseen, haluttaisiinko me viettää grilli-iltaa hänen perheensä kanssa. Kaikki täällä on kovasti huolissaan meidän joulusta ettei oltaisia vaan keskenään ja surkeina. Niinpä vietän maanantain tsekkiläisen tuttavan kanssa yksissä juhlissa ja tiistain pomon kanssa toisissa. Ja jos jenkit jotain todella osaa, niin se on rasvaisen ja täyttävän lohturuoan valmistus.

Mä jatkan siis kompasteluista huolimatta tutkimusretkeilyä tässä hullun vastustamattomassa maassa. Toivotan teille kaikille ihanille lukijoille rauhallista, lumista ja hyvin perinteistä joulua!
 

Kaupasta saa kaktuksia vihanneshyllystä

Perjantain paluu arkeen Ft. Lauderdalen reissun jälkeen oli aika karsea. Tosin se oli vain yksi päivä josta pari tuntia kului kirjeitä taittaessa, sillä ranskalainen tarvitsi meidän kaikkien apua jotta meidän konferenssin kutsut saatiin lähtemään ajoissa. Taittelin ja laitoin kuoreen noin 200 kirjettä... tähän sitä korkeakoulutusta todella tarvitaan.

Viikonloppu oli ihanan rentouttava: lauantai kului pihalla loikoillessa ja ruokaa laittaessa. Ajatuksena oli ensin tehdä couscousia eli mun tyyliin vihanneksia, lihaa ja suurimoita vaan sekaisin. Kun couscous-suurimoita ei yllättäen löytynytkään kaupasta (joo ei ollut yllätys, sieltä ei koskaan löydä mitään) päätin tehdä eräänlaisen hyvin vihannespitoisen risoton. Ruoasta tuli ihan syötävää, vaikka ei voitakaan kotona tekemiäni aterioita.

Ruokakauppa on täällä todella oudosti järjestelty ja siellä on tosi huono valikoima kaupan kokoon nähden. Kun tähän lisää keittiön epätoimivuuden, niin itseään ei oikein millään saa motivoitua ruoanlaittoon kuuden jälkeen illalla. Tänäänkin tyydyin vain ostamaan valtavasti hedelmiä ja (on kyllä noloa tunnustaa) hodareita sen varalta että nälkä yllättää. Onneksi lounaalla tulee usein syötyä kunnolla eikä työ ole kovin kuluttavaa fyysisesti, joten illalla ei usein ole lainkaan nälkä. Lisäksi minusta tuntuu että samalla tavalla kuin Suomessa kesällä, niin täällä lämmin ilma vaikuttaa ruokahaluun alentavasti.

Kaktus lähikaupan vihannestiskillä. Älkää kysykö mihin tai miten sitä käytetään. Hetki tän kuvan ottamisen jälkeen vihannestiskillä alkoi myös kuulua ukkosen jyrinää ja sitten alkoi "sataa" vihannesten päälle. Seurasin tätä toimitusta kuin lapsi joulupukkia: ihailun ja pelon sekaisin tuntein.

Niin, ja uusi juttu sarjassamme Oudot amerikkalaiset on myös se, että täällä kaikki ravintolat ja kaupat on ihan naurettavan kylmiä! En tarkoita ”mukavan viileää kun ulkona on helle” -kylmää, vaan ihan oikeasti kylmää. Kun ravintolassa istuu 45 minuuttia, ehtii iho mennä kananlihalle ja lämmin ulkoilma näyttää todella houkuttelevalta. Enkä minä pukeudu täällä mihinkään super-ohuisiin kesähepeneisiin töihin mennessä. Ollaan ranskalaisen kanssa ihmetelty tätä ilmastoinnin ylikäyttöä. Jopa valtavan suuri konferenssirakennus viime viikolla oli aina jäätävän kylmä vaikka sen huoneissa ja käytävillä liikkui paljon ihmisiä. Mietittiin, että ihan hullua energian tuhlausta kun vähemmälläkin pärjäisi. Yksi työkaveri kertoi, että ravintoloissa on kylmä siksi, että niissä käy myös paljon ruumiillista työtä tekeviä ja hyvin kuumissaan olevia ihmisiä joten ilmastointi on sen mukainen. Sen ymmärrän kyllä periaatteessa, mutta ei kai silti tarvitse kääntää nuppeja niin kaakkoon että sisällä palelee?

Lauantaina sain myös ihanan joulukortin ystävältäni Suomesta! Se oli maailman paras yllätys ikinä, sillä ihanan kortin ja kauniiden sanojen lisäksi kortin mukana tuli hauska kuva mun miehestä juhannuksena. Ei varmaan tarvitse edes sanoa että itkuhan siinä tuli kun avasin kuoren ja näin rakkaani kasvot ihan yllättäen.

Välillä jos surettaa, niin riittää että katsoo näitä ja taas elämä hymyilee. Mulla on elämä täynnä ihania, hyväsydämisiä ihmisiä. Kaikki muu on plussaa

Sunnuntaina sain taas hyvin elävän muistutuksen siitä, että tämä on trooppista seutua ja kaikenlaisia öttimöntiäisiä on paljon, paljon enemmän kuin Suomessa… Kun avasin oveni sunnuntaiaamuna siinä kymmenen maissa, mun ovesta hyppäsi pieni lisko olohuoneeseen. En tiedä mitä olisin tehny jos se olis hypänny mun päälle. Ensin jähmetyin paikalleni ja melkein huusin. Mutta sitten tyydyin vain kohauttamaan olkiani ja kävelemään hyvin äänekkäästi olohuoneen poikki keittiöön. Lisko meni jonnekin piiloon. Ja mun huoneen ovi pysyi kiinni koko päivän.

Iltapäivällä otin aurinkoa ja luin taas opparikirjaani, joka alkaa itse asiassa aueta minulle.

Kun koin saaneeni jonkinlaiset rusketusrajat ajattelin lähteä kauan odottamalleni salille.

Joka olikin sitten kiinni. 

Menin sen sijaan lenkille, mutta kun lämpötila ja ilmankosteus ovat mitä ovat, ei juokseminen ole kivaa edes loppuiltapäivästä kun aurinko ei helota täydeltä terältä. Ja iltapimeällä en suostu juoksemaan vieraassa naapurustossa jossa liikkuu epämääräisiä autoja jotka ajaa välillä epäilyttävän hitaasti ja saa mussa aikaan vilunväreitä.

Pääsin salille lopulta eilen maanantaina. Se oli kiinnostava kokemus. Sali on sopivan kokoinen ja hyvin varustettu, mutta todella täyteen ahdettu - täynnä laitteita ja miehiä. En säikähtänyt ihan hirveästi ja menin mielestäni rohkeasti sekaan. En kuitenkaan uskaltanut tutkia salia niin paljon kuin olisin halunnut, koska koin olevani väärässä paikassa miesten keskellä, jotka voivat varmaan nostaa painoni verran penkistä.

Huomenna uudestaan, tällä kertaa kerään kaiken rohkeuteni ja etsin vatsalihaslaitteen ja -penkin.

Ainiin ja MÄ SAAN JOULULOMAA! Saan ainaki viikon ens viikon tiistaista alkaen, joten meidän uudenvuoden suunnitelmat alkaa olla jo pikkuhiljaa todellisuutta... Menetetyt tunnit pitää tietty korvata mut aika sama, mä pääsen pois LaBellestä ja saan olla joulun vapaalla!

Kolme yötä Ft. Lauderdalessa // osa 2

Meidän hotellin uima-allas ja patio johon pääsi suoraan huoneesta. Mun tiistain "toimisto"eli aurinkotuoli josta käsin tein töitä on tossa vasemmalla.

Tiukka duunipäivä.

Tiistai-iltana pidettiin tervetuliaisjuhlat, eli ilmaista ruokaa ja juomaa hulppeissa puitteissa. Kokit leikkasivat lihaa suoraan lautasille ja jälkiruokapöytä oli kuin taideteos. Voin kertoa, että näistä juhlista ei tarvinnut lähteä nälissään tai janoisena. 

Jälkiruokapöydän herkkuja tiistaina.

Ilta lähtikin aika huimaan nousuun kun saimme alle parit viinilasilliset ja menimme istumaan konferenssihotellin upealle piha-alueelle josta oli merinäköala ja musiikki raikasi. Tässä vaiheessa mukana oli vain mä, kämppikset (nepalilaista lukuunottamatta, hän ei oikein seurustele koskaan meidän kanssa) sekä Kayla ja bolivialainen. Meidän oli tarkoitus lähteä kaupungille shoppailemaan juhlien jälkeen, mutta yllättäen masu täynnä ruokaa ja viinilasi kädessä ei hirveästi huvita liikkua minnekään. Niinpä päädyimme bailaamaan läpi yön kuin sekopäät. 

Ilta oli niin hauska että en muista montaa samanlaista! Yhteen iltaan mahtu tavallaan kolme eri iltaa ja seura oli niin mahtavaa.

Ensin konferenssivastaanoton jälkeen kuokimme hotellin pihalla pidettyihin latinalais-amerikkalaisten fiinien ihmisten synttärijuhliin, joista meitä tuli häätämään turvamies jos toinenkin. Joka kerta puhuin meidät jäämään ja turvamiehet perääntyivät. Itse bailuväki oli todella ystävällistä porukkaa, vaikka suurin osa meistä oli pukeutunut vain shortseihin ja t-paitoihin, kun latinoilla oli puvut ja hienot cocktailmekot. Hotellilta menimme keskustaan baariin, josta saimme maailman tujuimmat martinit! Siis se oli pelkkää vodkaa aivan varmasti. Ilta päättyi minun, ranskalaisen ja tsekkiläisen osalta meren rantaan, jossa töhelsimme uimaan niin että hiekkaa ja merivettä oli suu ja korvat täynnä.

Latinojuhlat. Musiikki oli todella hyvää! Tanssitiin niin paljon ja niin täysillä että mulla on valehtelematta jalat edelleen kipeät siitä.

Kuten voitte kuvitella, aamu oli aika ankea tämän jälkeen. Minä ja tsekkiläinen selvisimme uima-altaalta konferenssiin joskus puolenpäivän jälkeen. Istuin siellä pari tuntia ja sitten kömmin sänkyyn potemaan kankkusta. Illalla oli taas samanlainen vastaanotto kuin edellisenä iltana, mutta tila oli arkisempi ja porukkaa vähemmän. Söin taas aivan valtavasti, sillä ruoka oli yhtä hyvää kuin edellisenä päivänä. Loppuillan istuimme taas juttelemassa hotellin pihalla, meren rannalla. Pomokin oli seurassamme vähän aikaa, mutta vetäytyi yöpuulle kauan ennen meitä. Juttu oli henkevää ja ilma ihana.

Torstaina aamupäivä kuluin konferenssissa, mutta iltapäivän lintsasin kokonaan ja menimme ranskalaisen, kiinalaisen ja amerikkalaisen Tampassa asuvan työkaverimme Kaylan kanssa paikalliseen ostoskeskukseen. Ostin Victoria’s Secretiltä ihanat liivit ja bikiniyläosan! Sitten vain makoilin hotellin pihalla ja odotin kotiin pääsyä. Jatkuva ravaaminen alkoi väsyttää ja oli jo ikävä LaBellen kotia ja rauhallista elämää. Tuli kovin vanha olo kun näin makeaan elämään kyllästyi jo kolmessa yössä.

Keskiviikon iltajuhla - huomattavasti vaatimattomammat puitteet kuin edellisenä iltana mutta ruoka oli ihan yhtä hyvää.

Bolivialainen kollegamme ajoi minut, tsekkiläisen sekä kiinalaisen kotiin ja kello kahdeksasta yhteentoista odotimme matkalaukkujamme. Pomon piti nimittäin olla muualla jossain kokouksessa jo kuudelta illalla joten hänen piti lähteä konferenssista viimeistään kolmen maissa. Hänen autonsa (jossa oli sen suuren koon vuoksi myös kaikkien muiden matkatavarat) lähti kuitenkin Ft. Lauderdalesta vain parikymmentä minuuttia ennen meitä eli viiden maissa. Lopulta pomon kokousreissu venyi ja venyi ja pääsimme eilen nukkumaan vasta puolenyön aikaan kun saimme vihdoin laukkujen saavuttua pestä hampaat ja naaman.

Konferenssihotelliin joulukuusi (tai yksi niistä).

Nyt edessä on rauhallinen kotiviikonloppu. Sääennuste on luvannut mukavaa +27 astetta ja melkein pilvetöntä taivasta joten aion viettää ulkona niin paljon aikaa kuin suinkin mahdollista.

  
Tänä viikonloppuna menen myös vihdoin salille! Kuntoilua on aivan kamala ikävä ja tunnen kuinka kroppa ei tunnu lainkaan omalta kun en ole treenannut kahteen viikkoon.

Kolme yötä Ft. Lauderdalessa // osa 1

Viime viikon lopulla saatiin kuulla että olis mahdollista lähteä ympäristökonferenssiin Fort Lauderdaleen eli ihan Miamin yläpuolelle. Kaikki paitsi nepalilainen oli heti ihan messissä, koska vaikka mulla ei ollut mitään tietoa siitä mitä mun kuuluisin konferensissa tehdä, en voinut vastustaa kolmea hotelliyötä firman laskuun ja vielä isossa kaupungissa.

Pääoletukseni oli, että pomon ei ole mitään järkeä raahata minua 200 kilometrin päähän ja maksaa yli 300 mun hotellihuoneesta, vaikka en tajua konferenssin aiheesta mitään. Siksi uskoin vahvasti, että saisimme myös paljon vapaa-aikaa shoppailulle ja auringossa makoilulle. Homma ei mennyt ihan niin, mutta kaikesta huolimatta reissusta tuli aivan mahtava!

Jing, Martina, minä ja Kayla meidän firman julisteen edessä.

 Maanantai-iltapäivä oli tuskaa kun odottelin vain että päästäisiin lähtemään kohti kaupunkia. Matka täältä sinne kestää noin kaksi tuntia ja me lähdettiin liikkeelle joskus kasin tienoilla, joten hotelliin saavuttaessa porukka oli aika väsynyttä.

Mun kanssa samassa huoneessa oli tsekkiläinen ja nepalilainen joka monen mutkan kautta lähti kuitenkin mukaan. Mutta se ei sanonut sitä meille vaan kuultiin tästä lisäyksestä meidän huoneeseen pomon kautta, jolle se oli lähettänyt mailia asiasta. Vaikka me asutaan yhdessä! Nepalilaisen jännästä luonteesta kerrottakoon lisää sen verran että sillä oli tänne tullessaan kuulemma kova nälkä. Mutta toisin kuin minä, se ei sanonut siitä ääneen kämppiksille (jotka iski mun eteen saman tien ison annoksen pastaa) vaan lähetti asiasta sähköpostin yhdelle tän firman johtajista. Sille, joka asuu Tadzikistanissa…

Konferenssihotellin piha, ranta ja meri on just tossa vasemmalla. Täällä vietettiin paljon aikaa.

Konferenssihotellin allasalue.

 Käsittämätöntä touhua

Meidän huoneesta pääsi sellaselle patiolle joka sijaitsi heti uima-altaan yläpuolella. Yötaivaalla purjehti vain muutama repaleinen pilvi ja mereltä tuuli lämmintä ja kosteaa ilmaa. Me suunnattiinkin saman saman tien meren rantaan koko porukka eli minä ja mun kämppikset, pomo ja sen tyttöystävä sekä kaks muuta työntekijää.

Ihan meidän hotellin vieressä oleva ranta oli niin kaunis että silmiä särki. Hiekkaa jatkui vasemmalle ja oikealle silmän kantamattomiin, meri oli pilkkopimeä, kaukana vasemmalla Ft. Lauderdalen keskusta hohti kirkkaana ja me nähtiin paljon kauniita tähtiä ja kaukana horisontissa kimmelsi risteilyaluksia. Siellä täällä pitkin rantaa huojui isoja palmuja.

Ja se tuuli… ilta oli niin täydellisen kaunis, että pakostakin tuli suru puseroon kun oma mies ei ollut kainalossa ihastelemassa sitä. Mutta onneksi tsekkiläinen on kova tyttö höpöttämään omista parisuhdekuvioistaan, joten pystyin keskittymään hänen kertomukseensa ja sulkemaan oman ikäväni pois. Kun juoksimme vedenrajassa tuhatta ja sataa kuin pikkulapset, en voinut kuin nauraa totaalisen onnellista naurua.

Kun väsymys alkoi painaa, suuntasimme takaisin hotellille ennen puoltayötä. Kysyin pomoltani, että mihin aikaan minun pitää olla valmiina lähtemään konferenssiin aamulla. Hän höpisi jotain siitä, että ei ole ihan varma saako meitä rekisteröityä näin viimetingassa ja totesi lopulta, että minun ei tarvitse tulla konferenssiin. 

Voin nukkua pitkään ja tehdä töitä uima-altaan reunalta. Kuulostaa todella hyvältä.

Lisää pihaa. Tossa keskellä näkyy tollanen neliön muotonen alue: se on pieni nuotio. Ja illalla kaikkien palmujen rungot oli valaistu näteillä valkosilla jouluvaloilla.

Ranta hotellien vieressä. Rakennukset tuolla kaukana on kaupungin keskustaa.

Tiistai-aamuna kello 8:44 ovemme takana hakkasi kuitenkin kukas muukaan kuin pomomies täysissä pukeissa ja ihmetteli että ”Ei ole totta, vieläkö te olette nukkumassa?!” Hän viskasi meille kulkuluvat konferenssiin ja hoputti aamiaiselle ja kohta lähdetään sitten sinne konferenssiin.

Jaa-a. Että näin.

Jos on koskaan ollut vastaavassa tilanteessa voi kuvitella sen harmistuksen määrän. Ärsytti niin maan perusteellisesti. Minä olen aikataulujen orja, en kestä ihmisiä jotka hoitavat työasioita joko myöhässä tai vailla mitään aikatauluja. Tai saavat minun puolestani hoitaa miten haluavat, vaikka päällään seisten. Kunhan sekoilu ei koske minua.

Puoli yhdeltätoista kökötin sitten valtavassa konferenssitilaisuudessa kynähame päällä, naama ja tukka puunattuna. Enkä tajunnut hölkäsen pölähtämää. Vaikka puhujat olisivat puhuneet täydellistä suomea, en olisi varmaan vieläkään tajunnut mikä keskustelun aihe oli. Englanniksi homma oli siis aika kiinnostavaa kuultavaa.

Siinä kuitenkin istuin puolitoista tuntia vilkuillen kelloa kuin pelastusvenettä kaukana horisontissa.

Porukka otti kuvia just ennen ku piti mennä sisälle pimeeseen kököttämään.

"On tooosi kiva mennä sisälle istumaa."

Ennen tilaisuuteen menemistä kysyin pomolta, että mitä hän halua minun tekevän tapahtuman aikana. Mies totesi, että haastattele jotain puhujaa ja kirjoita siitä sitten juttu joka julkaistaan Suomessa. Virke herätti päässäni todella monta huutavaa kysymystä ja vastalausetta. Päätin kuitenkin vain todeta hymyillen, että saattaa olla hankala toteuttaa, koska päätoimittajat usein haluavat jotain sananvaltaa syntyvän jutun suhteen. 

Varsinkin kun kyseessä on ennestään tuntematon toimittaja. Täysin valmista juttua jota ei ole edes aihetasolla hyväksytty etukäteen voi olla todella hankala myydä. Tämä ei pomoa häirinnyt, hän totesi että näin journalismin opiskelijat ovat firmassa ennenkin tehneet. Paloin halusta tietää, miten he ovat siinä onnistuneet. 

Tartuin kuitenkin hänen ojentamaansa nauhuriin, vihkoon ja kynään.

Seurasin ekosysteemiesitystä tuolini reunalla, pinnistäen aivosoluni liikkeelle ja yrittäen ymmärtää mistä edessäni seisova ympäristötieteilijä puhui. Biologia kiinnostaa minua valtavasti, se oli alun perin yksi syy miksi tämä firma vaikutti kiinnostavalta paikalta. Pärjäsin myös todella hyvin lukion biologiassa. Mutta ilman alan koreakouluopintoja oli ihan turha kuvitella ymmärtävänsä mitään tästä seminaarista.

Palasin haastatteluineni hotellille joskus ennen kahta iltapäivällä ja lösähdin saman tien bikinit päällä aurinkotuoliin kirjoittamaan juttua. Illalla oli tarkoitus lähteä shoppailemaan. Illasta tuli kuitenkin täysin erilainen kuin olin suunnitellut.

(jatkuu seuraavassa kirjoituksessa)