Tutinaa

Sain tänään ilmoituksen siitä, että saan AMK:n tuen harjoitteluani varten! Ja huomenna aamulla kello 7 on muuten täsmälleen kuukausi aikaa siihen, kun lentokone starttaa kentältä vieden mut kohti seikkailua!

Tämä ei ollut varsinaisesti mikään päänvaivaa aiheuttava juttu, sillä olen oikeutettu saamaan tuen. Silti melkein 1000 euron kilahtaminen pankkitilille tuntuu hienolta.  Vaikkakin summa menee vain loppujen säästämieni rahojen seuraksi säästötilille enkä näe senttiäkään ennen joulukuuta.

Köyhänä ei ole kivaa. Minusta on kuitenkin aika hienoa, että olen onnistunut unohtamaan säästötilillä makaavat rahat ja kituutellut koko syksyn tuilla. Ei sillä että muuta vaihtoehtoa olisi ollut. Vuokrani Jenkkeihin maksetaan osissa: ensin 150 dollarin takuusumma, sitten 600 dollarin etukäteisvuokra ennen lähtöä ja loput kun saavun paikanpäälle.

Maksua vastaan saan ilmeisesti jonkinlaisen kimppakämpän. Firmalla on opiskelijoita varten muutama talo ja kerrostaloasunto. Asuminen on juttu, joka jännittää minua eniten heti itse matkustamisen jälkeen. 

Multa kysytään nykyään melkein viikoittani, että "Joko jännittää?". No ei. Ei vielä. Ehkä kahden viikon päästä, minä vastaan. Käytännön asiat saavat silti aikaan jännittyneitä ajatuksia. Siksi tein listan asioista, jotka saavat piennen pallon vatsassani pullistumaan ja väreilemään epämiellyttävästi.

      

      1. PASSI JA HAMMASHARJA

Eniten kaikesta mitä minulle voi tapahtua matkan aikana pelkään sitä, että matkatavarani päätyvät jonnekin ihan muualle kuin Miamiin. Toki otan mukaan käsimatkatavaroita niin paljon kuin suinkin voin, mutta tietokone, järjestelmäkamera ja yksi vaatekerta ei juuri lohduta 14 tunnin lentomatkan jälkeen jos omia kamoja ei näy missään. Tästä syystä ylipäätään päätin lentää Miamiin Fort Myersin sijaan. Ft.Myers olisi ollut lähempänä LaBelleä ja firman tyypit olisivat hakeneet minut suoraan lentokentältä omaan asuntooni. Sinne olisi kuitenkin pitänyt lentää kahdella vaihdolla. Nyt nukun Miamissa yhden yön ja sunnuntaina lähden bussilla kohti LaBelleä. Tämä ei kylläkään enää häiritse minua ajatuksena lainkaan. Saanpahan rauhassa nukuttua pois aikaeroväsymystä. Ja matkalaukulla (sekä tietysti minulla) on vähemmän mahdollisuuksia eksyä.

      2. SCREW YOU GUYS, I’M GOING HOME

      Pelkään myös sitä, että asuntoni (tai solukämppäni) tulee olemaan ihan kamala ja kämppikset vielä ikävämpiä. Kun menen johonkin merkittävään uuteen tilanteeseen, niin minulla on joskus tapana käydä läpi mielessäni ne asiat jotka voisivat mennä todella pahasti pieleen ja sitten pohdin kuinka selviäisin tästä pahasta tilanteesta. Niinpä mietin, miten luovisin läpi kolmesta kuukaudesta todella rasittavien ja ikävien tyyppien kanssa. 

      Olen myös valmistautunut siihen, että taloni on viileä ja kostea. Amerikassa (ja varsinkin lähempänä päiväntasaajaa olevassa Floridassa) talojen eristys on varmasti vähän eri luokkaa kuin ydintalveen tottuneessa Suomessa. Siksi otan mukaani varmuuden vuoksi lämpimiä ja pitkiä vaatteita, joita voin pitää ylläni nukkuessakin. 

      3. THE WORK-GRINCH STOLE CHRISTMAS!

Kyllä, joulu huolettaa mua todella paljon. Meillä on varmasti vapaata vain tiistaina 25.12. eli jos en saa puhuttua lisää lomaa tai tehtyä tunteja sisään niin joulusta tulee aika ankea. Siis sen lisäksi että en saa lahjoja enkä äidin jouluruokaa. 

Vapaa-aika huolettaa mua myös vähän laajemmassa mittakaavassa. Olen saanut vaihtoon lähdöstä vähän sen käsityksen että opintopisteitä on semi-helppo saada kasaan ja aikaa jää paljon muullekin hulluttelulle. Lisäksi yksi kaverini luonnehti vaihtoa aika huolettomaksi ajaksi, kun ei tarvitse murehtia samoista asioista kuin Suomessa. Ei ole töitä eikä muitakaan velvollisuuksia samalla tavalla kuin Suomessa. Tässä kohtaa on siis ihan luonnollista että alan huolestua 40-tuntisista työviikoistani. Varsinkin kun mulla ei ole mitään käsitystä työn rankkuudesta.   

Heti kun nämä ajatukset plus sata muuta alkavat hiertää aivokopassani ja vanha (helposti ja ylitsepääsemättömästi stressaantuva) Klaudia nostaa päätään, otan askeleen taaksepäin ja mietin asioita rennommalla otteella.

Tavaraa saa aina lisää. Selvisin kahden viikon reilistä mukanani rinkallinen tavaraa, joten miksen selviäisi nyt kun menen pidemmäksi aikaa itse kapitalismin kehtoon? Sitten pitäisi vain lähteä shoppailemaan Miamiin vähän isommalla otteella. Too bad...

Olen huomannut, että kun kohdalle sattuu hankalia ihmisiä, niin mä selviän niiden kanssa aika pitkään todella hyvin kun pidän vain turpani kiinni. Jos ongelmia tulee, sitten tulee. Asioista pitää jutella ja pitää oppia tuntemaan ne tyypit hyvin, jotta kitkaa pääsee syntymään mahdollisimman vähän. Ja mitä kämppään tulee, niin who cares?! Mulle riittää että selviän ilman pysyviä vammoja, koska lopulta pääsen kotiin omaan sänkyyn ja kaikki ikävä on joskus vain hullu muisto. 

Mitä työn rankkuuteen tulee, niin se kaikki pitää vain pystyä ottamaan vastaan ja kasvaa siitä. Tavoitteenahan mulla olikin lähteä harjoiteluun: saamaan kokemusta ja maistamaan oikeaa elämää. En ole ennenkään pelännyt työtä enkä ala pelkäämään nyt. Ikävistä jutuista voi jauhaa vaikka loputtomiin ja terapioida itseään sitten kun duunit on ohi. Nyt kun katselee taaksepäin vanhoja ikäviä työpaikkoja, niin ainakin nyt tietää osaavansa valita työnsä ensi kerralla paremmin. Ja voi nauraa itselleen. Tästä saa myös varmasti kivan lisän ansioluetteloon. Voinpahan sitten kehua painaneeni niska limassa. 

Ja sitä paitsi: kuinka kamalia viikot oikeastaan voi lopulta olla jos viikonloppuina voin paeta Miamiin tuulettamaan huolet ja stressit pois? Lisäksi olen vähän haaveillut joulusta Caribialla. Jos se toteutuu, niin mua ei ehkä ihan kamalasti haittaa enää mikään eikä kukaan. Ikinä.  

... to be continued

Lupasin kertoa lisää siitä prosessista joka johti tähän pisteeseen. Tässä osassa tarinaa paperi kahisee.

Sain hyväksyvän vastauksen aivan kesän alussa, aika pian sen jälkeen kun viimein lähetin firman vaatiman kyselyn heille. Menin vähän hämilleni. ”Ai että nytkö sitten pitäisi olla oikeasti lähdössä Jenkkeihin?” Kyselin firman yhteyshenkilöltäni valtavan määrän asioita. Sähköpostilinjat kävivät kuumina, sillä nyt kun lähteminen oli heidän puolestaan lähes selvä, minusta tuntui että jouduin itse ottamaan pari askelta taakse ja katsomaan tilannetta toisessa valossa. Siinä valossa jossa viettäisin seuraavan talven vain 200 km päässä Miamista.

Luin läpi Intelligentsian sopimukset (niitä on NELJÄ kappaletta). Alleviivasin outoja kohtia ja kyselin niistä. Keskustelimme harjoitteluni kestosta. Ensin lähdin henkselit paukkuen siitä, että olisin Jenkeissä kuusi kuukautta. Sitten päätin, että haluan ehkä kuitenkin valmistua rauhassa ja ajoissa, joten päädyin kolmeen kuukauteen.

Sitten allekirjoitettiin firman sopimukset ( 4 kpl) ja aloin selvittää AMK:n sopimuksia (2 kpl) kahden eri ihmisen kanssa. Minun piti lopulta tulostaa, allekirjoittaa, skannata ja lähettää eteenpäin yhteensä kuusi eri sopimusta, joista jokaisessa oli useampi kuin yksi sivu.

Sisulla hoidin kaiken 7,5 tunnin työpäivieni lisäksi niin, että minun osaltani kaikki sopimukset oli allekirjoitettu juhannukseen mennessä.

Nyt syksyllä olen siis vain hoidellut tukiasioita, tehnyt koulun vaatimia verkko-opintoja (naurettavan helppoja) ja ostanut lentoliput (yllättävän halpaa, edestakaisin n. 700 e). Piece of cake.

 "Mitä sä siellä oikeen teet?"

Opiskelen siis journalismia ja olen opparia sekä paria harjoittelua vaille valmis toimittajan alku. Haaveilen radiourasta ja pääsinkin viime kesänä tekemään ensimmäisen harjoitteluni Yle Kymenlaaksossa. Se oli sulaa unelmaa kermavaahdolla kuorrutettuna. Tein pitkiä radiojuttuja, kirjoitin uutissähkeitä ja luin ne. Pääsin myös tekemään muutamia verkkouutisia. Harjoitteluni jälkeen lähdin reilaamaan Eurooppaan kahdeksi viikoksi ja sitten palasin sorvin ääreen Kymenlaakson Radioon. Palkallisena harjoittelijana!

Näillä palkoilla maksan muun muassa kolmen kuukauden vuokrani (1500 USD) kämpästä, jonka firma minulle järjestää LaBellestä.

”Älkää kysykö kun en itsekään ihan varmasti tiedä.”

Tämä lause kuvaa parhaiten sitä konkreettista kuvaa joka minulla on Floridan harjoittelustani. Tiedän, että menen tiedottajaksi firmaan nimeltä Intelligentsia International Inc. Intelligentsian pääpaino on ilmeisesti harjoittelujen järjestämisessä, mutta firma tekee myös aktiivisesti jonkinlaista ympäristötutkimusta ja on mukana tavallisten kansalaisten aktivoimisessa. Eli harjoittelijat tulevat mukaan tähän ympäristötoimintaan.

Suoritan kolmessa kuukaudessa yhteensä 20 opintopistettä, eli yhden harjoittelun ja 10 jotain työssä oppimisesta saatavaa pistettä. Mikä näiden ja harjoittelun ero on, dunno. Halusin kuitenkin säästää yhden harjoittelun vuodelle 2013, sillä haluan liittää sen opparintekoprosessiini.

Olen vasta tällä viikolla aloittanut ensimmäisen yhteisöviestintään liittyvän kurssini. Ensimmäisen! Ja olen jo 3. vuoden opiskelija. Voisi siis sanoa, että minun talveani ajatellen tämä kurssi tuli juuri oikeaan aikaan.

Minulla ei ole varsinaisesti MITÄÄN todellista kuvaa tiedottamisesta. Olen kylläkin ollut tekemisissä tiedottajien ja heidän laatimiensa tiedotteiden kanssa, mutta se ei riitä minulle kun menen valtameren taakse harjoittelemaan. Olisin paniikissa jos en olisi ehtinyt opiskella mitään alaan liittyvää ennen lähtöäni.

Vaikka lopultahan tiedottaminen on hyvin lähellä journalismia. Monet perusasiat pätevät molempiin.

In the land of sweetness and danger

Varo mitä toivot.

Koska toiveet voivat toteutua.

Viimeinen suuri haaveeni toteutuu tänä talvena: lähden asumaan ja työskentelemään kolmeksi kuukaudeksi USA:han. Toisen haaveeni toteutin kesällä, kun lähdin interreilaamaan kahdeksi viikoksi Eurooppaan.

Ulkomaille lähteminen pidemmäksi aikaa on varmasti aina haastavaa. Mutta kun sinne lähtee koulun kautta keräämään opintopisteitä, asioista tulee entistä vaikeampia ja paperisotaa pitää käydä läpi valtavat määrät.

Miten siis päädyin tilanteeseen, jossa minulla alkaa reilun kuukauden päästä työharjoittelu Yhdysvalloissa? Jaan kertomukseni pariin osaan.

Sähköpostien perusteella lähetin ansioluetteloni ja hakemukseni Intelligentsia Internationalille 14. toukokuuta. Löysin heidän harjoitteluilmoituksensa Turun yliopiston rekry-sivuilta.  Pidin silmällä sivuston ilmoituksia ainakin vuoden päivät ja lähetin muutamia hakemuksia. Mikään niistä ei kuitenkaan tärpännyt. 

Minulla on tapana nuolaista ennen kuin tipahtaa eli aloin esimerkiksi suunnitella elämääni Lontoossa heti kun olin keväällä lähettänyt hakemukseni erääseen firmaan. Pettymys on tietysti haaveilijalla kahta suurempi.

Vaikka olin siis kokenut jo monta pettymystä, en voinut olla mainitsematta juuri lähteneestä hakemuksesta poikaystävälleni. Höpötin vanhempieni autossa hänelle siitä, kuinka siistiä olisi päästä Jenkkeihin. Sinnehän olen aina haaveillut pääseväni.

Lähes välittömästi sain meilin Intelligentsiasta. Minun piti vielä täyttää heidän kyselynsä, joka toimi tavallaan eräänlaisena työhaastatteluna. Siinä kyseltiin motivaatiostani ja taidoistani. Kyselyyn piti kuitenkin vastata kahden viikon sisällä sen vastaanottamisesta tai muuten hakemukseni hylättäisiin.

Tässä vaiheessa motivaationi oli jo kärsinyt. Kevätlukukausi oli juuri päättynyt ja minulla oli viikon verran lomaa ennen kuin ensimmäinen kuuden viikon työharjoitteluni Kymenlaakson Radiossa alkaisi. Olin myös jo luovuttanut vähän. Vaikka Intelligentsia oli ensimmäinen minulle lupaavan mailin lähettänyt työnantaja ulkomailla, en uskonut mahdollisuuksiini. Florida tuntui olevan luoksepääsemätön unelma. Ei minulla ollut siihen mahdollisuuksia.

Viikko kului ja kysely makasi edelleen koneellani täyttämättä.

Sitten rohkaistuin. Kun aikaa oli enää muutama päivä, aloin täyttää hakemusta eräänä päivänä poikaystäväni vanhempien olohuoneessa. Kysymyksiä oli aika paljon ja halusin vaikuttaa fiksulta, joten tein kyselyn rauhassa parissa osassa. Hikkeluontelleni hyvin epätyypillisesti palautin kyselyn aivan viime tipassa.

Seuraavalla kerralla kerron lisää firmasta johon olen menossa (tiedän siitä itsekin hyvin rajallisesti) ja siitä, miksi päätin lähteä.