Levoton

Koska mulla on tänä syksynä (ja itse asiassa koko tutkinnossani) jäljellä enää kaksi kurssia, niin tämä viimeinen Suomessa viettämäni kuukausi on suhteellisen rento. Jos koulua on lainkaan, sitä on viikossa korkeintaan 2-3 päivänä pari tuntia kerrallaan. Tämä viikko on täysin tyhjä. Käyn koululla vain hoitamassa asioita, jotka eivät liity varsinaisesti mihinkään kurssiin. Kuten tänään kun käyn hakemassa tallennetut juontoni Radio Tutkan messuviikonlopulta. Pian alkaa olla käsillä SE hetki. Se hetki jona ymmärrän todella mihin muhennokseen olen lusikkani laittanut.

Totta kai se tuntui aluksi hienolta. Viime viikolla katselin kalenteriani ja huokaisin tyytyväisyydestä. Tein viikonloppuna koulutöitä pois alta erityisesti tätä viikkoa ajatellen. Jotta saisin koko viikon itselleni. Saisin vain olla. Herätä myöhään iltapäivällä ja katsoa koko päivän leffoja yöpaidassa. Pestä pyykkiä ja olla oikein levännyt ja hyvä avovaimo. Käydä salilla vaikka joka päivä. Ja lukea romaaneja! Lukea niin kauan että todellisuus alkaa tuntua fiktiolta.

Mutta olen luonteeltani tekijä ja suunnittelija. Tämä nykyinen aikataulu on aika hankala niellä. Tunnistan itsessäni isäni, jolle välillä nauran, välillä suutun kun häntä ei saa kahdeksi tunniksi elokuvan ääreen rauhoittumaan. Ikiliikkuja, työnarkomaani ja työssään täysin korvaamaton. Voin puolustella omaa käytöstäni sillä, että opiskelija todella on työssään korvaamaton. Tutkintoa ei suorita kukaan muu kuin minä.

Stressaannun tästä itse tehdystä vapaudesta. Kukaan ei ole sanonut minulle, että nyt vain makaat ja olet. Päätin sen ihan itse. Hermostun, koska kyllähän pientä tehtävää olisi aina. Voisin ottaa yhteyttä mahdollisiin tuleviin harjoittelupaikkoihin. Voisin tehdä viimeisiä tehtäviä hyvissä ajoin etukäteen. Voisin käydä kaupoilla ostamassa kaikkea pientä mitä tarvitsen vielä ennen Jenkkeihin lähtöä.

Olen myös tässä hiljaisuudessa alkanut ymmärtää, mihin muhennokseen olenkaan lusikkani laittanut. Mies on ihmetellyt sitä ääneen. ”Ihmeellistä, että sussa ei ole vielä näkynyt mitään jännityksen merkkejä.”

Tällä viikolla vatsaani on asettunut tuttu tunne. Jännityksen väreet. Ne tulevat vahvemmiksi aina kun ajatukseni edes hipaisevat sitä möykkyä aivoissani, joka koskee Floridaa. Tiedän, että se hetki ei ole enää kaukana, jolloin istun alas ja alan kimittää käsittämättömiä asioita miehelle. ”Apua, apua! Nyt se oikeasti tapahtuu!” Kimitys jatkuu iltaan asti ja hänen pitää sanoa jotain joka saa ajatukseni muille raiteille, jotta saan nukutuksi.

Maltettuani viettää koko maanantain onnellisesti lomalaisen huumassa, heräsin tiistaina tuttuun tunteeseen: nyt täytyy saada jotain tehtyä. Hain koululle unohtuneen kalenterini ja luulin, että se oli ajatus joka oli kaivautunut päähäni ja täyttänyt sen levottomuudella. Kalenteri ei kuitenkaan ollut kaipaamani vastaus.

 Kalenterista löysin kaikesta huolimatta hetkellisen ja pinnallisen mielenrauhan, kuten niin usein aiemminkin. Selasin läpi tulevat viikot ja näin kaiken sen vapaan tilan jota ne pitävät sisällään. Sijoitin tekemättömät ja mahdolliset tulevat työt tyhjiin koloihin.

Silti. Sormeni syyhysivät päästä tekemään tätä kaikkea. Levottomuudentunne on minulle niin tuttu. Tällä kertaa päätin kuitenkin toisin. Yhden päivän sijaan päätin pitää vähintään kolme päivää vapaata. Vasta torstaina tai perjantaina saan aloittaa tekemättömiä töitä jos levottomuuteni ei hellitä siihen mennessä. Ja viikonlopun vietän mieheni kanssa kuplassa jonne vain me pääsemme. Sinne ei ole huolilla asiaa. 

Lauantaina on nimittäin vuosipäivämme.

Pian on kulunut viisi vuotta siitä, kun löysin todellisen ja lopullisen lääkkeen levottomuuteen, unettomuuteen ja stressiin. Hän on vahva, kärsivällinen ja täysin uskomaton.