Mikä matka! Nukuin hostellissa oikein mukavasti 11 tuntia
eikä vielä ainakaan tunnu minkäänlaista aikaerorasitusta. En tiedä kuuluisiko
sen iskeä vasta sitten kun mun pää tajuaa että Suomessa on jo ilta ja nyt
käydäänkin nukkumaa paitsi että täällä onki vielä päivä. Dunno. Kello on nyt puoli 12 ja aikaero Suomeen on seitsemän tuntia.
Voin sanoa, että en aio koskaan tulla Jenkkeihin viikoksi,
vaan jos vielä palaan tänne niin se tulee oleman ainakin kolmen viikon reissu.
Siihen on kaksi syytä: 14 tunnin lento ja jenkkien rajatarkastus.
Heräsin 3:30 ja olimme miehen kanssa kentällä suunnilleen 20
yli viisi. Ero meni niin kuin olin toivonut. Ei kyyneleitä, pidin naaman
peruslukemilla ja kivun sisälläni. Pääsin check-in jonoon juuri sopivasti ennen
valtavaa ryntäystä, joten jonossa ei mennyt kuin viitisentoista minuuttia.
Lento Berliiniin oli helppo, kaksi tuntia ei tunnu miltään kun edessä on vielä 12
tuntia istumista. Ainut ongelma oli se, että vihdoin piti rauhoittua ja vain
olla oman pääni kanssa. Silloin iski ikävä ja hätä siitä että kaikki menee päin
mäntyä. En voinut kuunnella mitään hidasta tai muistoja herättävää musiikkia,
joten kuuntelin pelkää dance-musiikkia koko matkan ja yritin tahdonvoimalla lieventää
poltetta silmissäni. Onnistuin siinä enkä ole tähän hetkeen mennessä itkenyt
kyyneltäkään. Päätin että pidän sen portin suljettuna niin kauan kuin suinkin
pystyn.
Toinen lento Berliinistä Miamiin meni aika kivuttomasti
loppujen lopuksi. Kuuntelin musiikkia, luin opparin lähdekirjaa muutamia
kymmeniä sivuja ja katsoin elokuvia. Air Berlin on muuten todella mahtava
yhtiö, suosittelen! Vaikka molemmat lennot oli myöhässä, niin olin tosi
iloinen, että koneessa ruoat ja juomat (myös viini pääruoan kanssa!) kuului
lipun hintaan ja jokaisella oli oma pieni kosketusnäyttöruutu jossa oli ihan
kiva valikoima leffoja, sarjoja, musiikkia ja pelejä. Ruutuun olisi myös saanut
kiinni muistitikun, mutta päätin jättää omat elokuvat sikseen ja katsoa lentoyhtiön
valikoimaa. Vieressäni istunut saksalainen nainen oli valtavan kivaa seuraa.
Ennen laskeutumista ei juteltu paljoa koska taidettiin molemmat olla aika
poikki. Vaihdoimme kuitenkin ystävällisiä katseita ja molemmat maistoivat
toisen koneeseen tuomia naposteltavia. Tästä orastavasta kaveruudesta olin
todella, todella kiitollinen myöhemmin saman päivänä...
Vasta maahan päästyäni tuli mieleen Ihmemaa Ozista tuttu
lausahdus ”Emme taida olla enää Kansasissa”. Ja tässä kohtaa kiitin luojaani
siitä, että sosiaalinen ja yltiöystävällinen luonteeni puskee todella vahvasti
esiin varsinkin silloin kun olen ihan yksin vieraassa paikassa. Vieressä
istunut Kirstin nimittäin tokaisi heti kun päästiin ulos koneesta, että nyt
juostaan! Ja mehän juostiin. Pingoimme varmaan kilometrin verran lentokentän käytävää
kohti rajatarkastusta kokolattiamaton peittämällä käytävällä. Ainakin
neljäkymppinen Kirstinkin nauroi mun kanssa kuin pahainen pikkutyttö kun
singahdettiin jopa meidän koneen lentäjän ohi! Ohitettiin kaikki meidän koneen
muut matkustajat ja varmaan muutkin jotka oli saapunut kentälle samaan aikaan
meidän kanssa. Kun päästiin tarkastuspisteelle, tajusin miksi moinen hoppu.
Rajatarkastushuone oli valtava. Tiskejä oli varmaan jotain 50
kappaletta vieri vieressä. Ja valtavassa huoneessa oli valtava kiemurteleva
jono matkustajia. Kirstin hoputti minua ihan röyhkeästi kiilaamaan jonossa.
Ensin en uskaltanut, mutta kun tajusin, että tässä jonossa menee muuten
vähättelemättä kolme tuntia, niin koukkasin raja-aidan ali Kirstinin luo jonoon
ja ohitin kymmeniä ihmisiä. Kirstin etsi meille myös ensimmäisestä jonosta
päästyämme lyhyimmän jonon tiskille. Olimme ulkona tarkastuksesta varmaan 40 minuuttia
sen jälkeen kun lentomme oli laskeutunut. Uskomatonta. Kirstin sanoi, että
siihen menee usein vähintään 1-2 tuntia.
Koska tarkastus kestää niin kauan, meidän lentomme laukut
olivat jo saapunet ja ne oli lastattu pois matkalaukkuhihnalta lattialle
riveihin. Näin omani jo kaukaa (koska se ei ole musta eikä kovin pieni).
Tuijotin nimilappuani herkeämättä varmaan minuutin, jotta olisin aivan varma
että otan oikean laukun.
Kirstin ja minä pääsimme ulos kentältä aika tarkalleen tunti
sen jälkeen kun lentomme oli laskeutunut, mikä oli minusta todella hieno
suoritus siinä ihmismassassa. Ulkona oli kuumaa ja kosteaa. JA NIITÄ PALMUJA! Odotin
kun Kirstin poltti tupakan ja kiitin häntä yhä uudelleen ja uudelleen.
Halasimme ja sanoin, että hän oli oikea pelastava enkeli ja että äitini varmaan
myös halaisi hänet ihan ruttuun juuri nyt jos vain voisi. Löysin taksin ja
siitä se lähti. Lämmin ilmavirta hiveli ihoa ja maisema oli kuin suoraan elokuvasta.
Huvijahteja ja ökytaloja. Roskia ja rumia, umpeen laudattuja rötisköjä. Minun
teki mieli nauraa ja hymyilinkin kuin idiootti koko matkan hostellille. Kuskini
oli mukava eteläamerikkalainen mies. Juttelin hänen kanssaan niitä näitä.
Kun
pääsimme hostellille hän antoi minulle neuvoja tyyliin ”Piilota rahojasi eri
paikkoihin kun olet tässä maassa, koska ikinä ei voi tietää mitä käy.” Lopulta
hän antoi minulle jopa kaksi dollaria alennusta matkasta. Matka kesti noin 20
minuuttia ja maksoin siitä lopulta 33 dollaria eli about 25 euroa. Mies kantoi
tietysti laukkuni sisään ja antoi vielä käyntikorttinsa sen varalta, että
haluan soittaa hänelle seuraavan kerran kun tarvitsen kyydin.
![]() |
| Mun huone! Nukuin ylhäällä vasemmalla. |
Hostelli on aivan ihana, vaikka täällä on asiat vielä vähän
rempallaan. Paikan avajaisten piti olla eilen, mutta tietysti aikataulu vähän
venyi ja esimerkiksi uima-allas ei ole vielä käytössä. Kaikki asiakkaat saivat
siis tämän yön ilmaiseksi! Alun perinkin huima 18 euron sijoitukseni palautuu
siis tililleni piakkoin. Huoneessani olin joskus vähän ennen viittä luulisin,
sillä hostellin varaussysteemikin on niin uusi, että sitä ei ihan vielä osata
käyttää.
Huoneeseen päästyäni tuli taas hiljainen, rauhallinen hetki ja
teki aika tiukkaa että pysyin pitämään itseni kasassa. Hain hostellin läheltä Subwaysta
ruokaa ja kävin pesulla. Suihku ei oikein toiminut, mutta kastelin itseäni sen
verran että olo raikastui vähän matkan jäljiltä. Illan aikana huoneeseen tuli
vielä kaksi naista mun seuraksi, mutta ei se haitannut vaikka en saanutkaan
olla yksin koko yötä. Tästäkin järjestelystä hyödyin myöhemmin, ylläripylläri!
Nukuin hyvin ja aamulla söin aulassa hintaan kuuluvan kevyen
aamiaisen. Kahvia, erilaisia pullia ja croisantteja. Nyt laitan vielä vähän
tukkaa ja 12 aikaan kirjaudun ulos ja sitten yksi mun huonekavereista heittää
mut sinne bussiasemalle! Hän tarjoutui viemään mut koska mä lainasin hänelle
muun muassa shampoota ja hoitoainetta. Annan tietysti bensarahaa, koska säästän
joka tapauksessa monta kymmentä dollaria.
Tänään illalla näen mun tulevan kämpän ja sen pikkukaupungin
jossa vietän seuraavat kolme kuukautta. Bussi lähtee 14:30 ja puoli seitsemän aikaan sen pitäisi olla perillä. Odotan jo pelkkää bussiasemaa innolla koska se on ilmeisesti niin suuri, että siellä pitää kirjata laukku
sisään samalla tavalla kun lentokentällä.

Iiiiiiiik olipa kiva lukea sun kuulumisia heti näin pitkästi! Sulla on matka menny siis aivan niin kuin elokuvissa, mahtavaa :) Ja kiitos globalisaation, oli varmaan mukavaa tuollaisen pitkän matkan jälkeen käydä tutussa ja turvallisessa Subwayssa syömässä. Mua ainakin lohduttaa, kun on suuressa maailmassa ja pääsee silti ravintoloihin, jotka on aivan samoja kuin Suomessa. Esimerkiksi kun olin ekaa kertaa Pariisissa niin ensimmäinen ravintola missä käytiin oli Mäkkäri - kun ei vain jaksanut väsyneenä alkaa arpomaan kaikkien paikallisten bistrojen välillä!
VastaaPoistaKirjoitathan tänne usein, on niin kiva kuulla sun kuulumisia. Oot tosi urhea kun lähdit, mulla ei olis pokkaa lähteä enää tässä vaiheessa elämää yksin minnekään.
Tsemppiä!
Kiitos! Kyllä täällä töissä sitä sisua vähän tarvitaankin kun on asiat aika eri tavalla kun Suomessa... kirjotan siitä lisää tänne kunhan ehdin. ;)
VastaaPoistaJuu ei todellakaan melkein vuorokauden valvomisen jälkeen jaksa lähteä yhtään merta edemmäs voileivälle. Onneks täällä LaBellessä on lähellä muitakin paikkoja ku Mäkkäri ja Subi. :P