Jalat irti maasta

Mikä matka! Nukuin hostellissa oikein mukavasti 11 tuntia eikä vielä ainakaan tunnu minkäänlaista aikaerorasitusta. En tiedä kuuluisiko sen iskeä vasta sitten kun mun pää tajuaa että Suomessa on jo ilta ja nyt käydäänkin nukkumaa paitsi että täällä onki vielä päivä. Dunno. Kello on nyt puoli 12 ja aikaero Suomeen on seitsemän tuntia.

Voin sanoa, että en aio koskaan tulla Jenkkeihin viikoksi, vaan jos vielä palaan tänne niin se tulee oleman ainakin kolmen viikon reissu. Siihen on kaksi syytä: 14 tunnin lento ja jenkkien rajatarkastus.

Heräsin 3:30 ja olimme miehen kanssa kentällä suunnilleen 20 yli viisi. Ero meni niin kuin olin toivonut. Ei kyyneleitä, pidin naaman peruslukemilla ja kivun sisälläni. Pääsin check-in jonoon juuri sopivasti ennen valtavaa ryntäystä, joten jonossa ei mennyt kuin viitisentoista minuuttia. Lento Berliiniin oli helppo, kaksi  tuntia ei tunnu miltään kun edessä on vielä 12 tuntia istumista. Ainut ongelma oli se, että vihdoin piti rauhoittua ja vain olla oman pääni kanssa. Silloin iski ikävä ja hätä siitä että kaikki menee päin mäntyä. En voinut kuunnella mitään hidasta tai muistoja herättävää musiikkia, joten kuuntelin pelkää dance-musiikkia koko matkan ja yritin tahdonvoimalla lieventää poltetta silmissäni. Onnistuin siinä enkä ole tähän hetkeen mennessä itkenyt kyyneltäkään. Päätin että pidän sen portin suljettuna niin kauan kuin suinkin pystyn.

Toinen lento Berliinistä Miamiin meni aika kivuttomasti loppujen lopuksi. Kuuntelin musiikkia, luin opparin lähdekirjaa muutamia kymmeniä sivuja ja katsoin elokuvia. Air Berlin on muuten todella mahtava yhtiö, suosittelen! Vaikka molemmat lennot oli myöhässä, niin olin tosi iloinen, että koneessa ruoat ja juomat (myös viini pääruoan kanssa!) kuului lipun hintaan ja jokaisella oli oma pieni kosketusnäyttöruutu jossa oli ihan kiva valikoima leffoja, sarjoja, musiikkia ja pelejä. Ruutuun olisi myös saanut kiinni muistitikun, mutta päätin jättää omat elokuvat sikseen ja katsoa lentoyhtiön valikoimaa. Vieressäni istunut saksalainen nainen oli valtavan kivaa seuraa. Ennen laskeutumista ei juteltu paljoa koska taidettiin molemmat olla aika poikki. Vaihdoimme kuitenkin ystävällisiä katseita ja molemmat maistoivat toisen koneeseen tuomia naposteltavia. Tästä orastavasta kaveruudesta olin todella, todella kiitollinen myöhemmin saman päivänä...

Vasta maahan päästyäni tuli mieleen Ihmemaa Ozista tuttu lausahdus ”Emme taida olla enää Kansasissa”. Ja tässä kohtaa kiitin luojaani siitä, että sosiaalinen ja yltiöystävällinen luonteeni puskee todella vahvasti esiin varsinkin silloin kun olen ihan yksin vieraassa paikassa. Vieressä istunut Kirstin nimittäin tokaisi heti kun päästiin ulos koneesta, että nyt juostaan! Ja mehän juostiin. Pingoimme varmaan kilometrin verran lentokentän käytävää kohti rajatarkastusta kokolattiamaton peittämällä käytävällä. Ainakin neljäkymppinen Kirstinkin nauroi mun kanssa kuin pahainen pikkutyttö kun singahdettiin jopa meidän koneen lentäjän ohi! Ohitettiin kaikki meidän koneen muut matkustajat ja varmaan muutkin jotka oli saapunut kentälle samaan aikaan meidän kanssa. Kun päästiin tarkastuspisteelle, tajusin miksi moinen hoppu.

Rajatarkastushuone oli valtava. Tiskejä oli varmaan jotain 50 kappaletta vieri vieressä. Ja valtavassa huoneessa oli valtava kiemurteleva jono matkustajia. Kirstin hoputti minua ihan röyhkeästi kiilaamaan jonossa. Ensin en uskaltanut, mutta kun tajusin, että tässä jonossa menee muuten vähättelemättä kolme tuntia, niin koukkasin raja-aidan ali Kirstinin luo jonoon ja ohitin kymmeniä ihmisiä. Kirstin etsi meille myös ensimmäisestä jonosta päästyämme lyhyimmän jonon tiskille. Olimme ulkona tarkastuksesta varmaan 40 minuuttia sen jälkeen kun lentomme oli laskeutunut. Uskomatonta. Kirstin sanoi, että siihen menee usein vähintään 1-2 tuntia.

Koska tarkastus kestää niin kauan, meidän lentomme laukut olivat jo saapunet ja ne oli lastattu pois matkalaukkuhihnalta lattialle riveihin. Näin omani jo kaukaa (koska se ei ole musta eikä kovin pieni). Tuijotin nimilappuani herkeämättä varmaan minuutin, jotta olisin aivan varma että otan oikean laukun.

Kirstin ja minä pääsimme ulos kentältä aika tarkalleen tunti sen jälkeen kun lentomme oli laskeutunut, mikä oli minusta todella hieno suoritus siinä ihmismassassa. Ulkona oli kuumaa ja kosteaa. JA NIITÄ PALMUJA! Odotin kun Kirstin poltti tupakan ja kiitin häntä yhä uudelleen ja uudelleen. Halasimme ja sanoin, että hän oli oikea pelastava enkeli ja että äitini varmaan myös halaisi hänet ihan ruttuun juuri nyt jos vain voisi. Löysin taksin ja siitä se lähti. Lämmin ilmavirta hiveli ihoa ja maisema oli kuin suoraan elokuvasta. Huvijahteja ja ökytaloja. Roskia ja rumia, umpeen laudattuja rötisköjä. Minun teki mieli nauraa ja hymyilinkin kuin idiootti koko matkan hostellille. Kuskini oli mukava eteläamerikkalainen mies. Juttelin hänen kanssaan niitä näitä. 

Kun pääsimme hostellille hän antoi minulle neuvoja tyyliin ”Piilota rahojasi eri paikkoihin kun olet tässä maassa, koska ikinä ei voi tietää mitä käy.” Lopulta hän antoi minulle jopa kaksi dollaria alennusta matkasta. Matka kesti noin 20 minuuttia ja maksoin siitä lopulta 33 dollaria eli about 25 euroa. Mies kantoi tietysti laukkuni sisään ja antoi vielä käyntikorttinsa sen varalta, että haluan soittaa hänelle seuraavan kerran kun tarvitsen kyydin.

Mun huone! Nukuin ylhäällä vasemmalla.

Hostelli on aivan ihana, vaikka täällä on asiat vielä vähän rempallaan. Paikan avajaisten piti olla eilen, mutta tietysti aikataulu vähän venyi ja esimerkiksi uima-allas ei ole vielä käytössä. Kaikki asiakkaat saivat siis tämän yön ilmaiseksi! Alun perinkin huima 18 euron sijoitukseni palautuu siis tililleni piakkoin. Huoneessani olin joskus vähän ennen viittä luulisin, sillä hostellin varaussysteemikin on niin uusi, että sitä ei ihan vielä osata käyttää.

Huoneeseen päästyäni tuli taas hiljainen, rauhallinen hetki ja teki aika tiukkaa että pysyin pitämään itseni kasassa. Hain hostellin läheltä Subwaysta ruokaa ja kävin pesulla. Suihku ei oikein toiminut, mutta kastelin itseäni sen verran että olo raikastui vähän matkan jäljiltä. Illan aikana huoneeseen tuli vielä kaksi naista mun seuraksi, mutta ei se haitannut vaikka en saanutkaan olla yksin koko yötä. Tästäkin järjestelystä hyödyin myöhemmin, ylläripylläri!

Nukuin hyvin ja aamulla söin aulassa hintaan kuuluvan kevyen aamiaisen. Kahvia, erilaisia pullia ja croisantteja. Nyt laitan vielä vähän tukkaa ja 12 aikaan kirjaudun ulos ja sitten yksi mun huonekavereista heittää mut sinne bussiasemalle! Hän tarjoutui viemään mut koska mä lainasin hänelle muun muassa shampoota ja hoitoainetta. Annan tietysti bensarahaa, koska säästän joka tapauksessa monta kymmentä dollaria.

Tänään illalla näen mun tulevan kämpän ja sen pikkukaupungin jossa vietän seuraavat kolme kuukautta. Bussi lähtee 14:30 ja puoli seitsemän aikaan sen pitäisi olla perillä. Odotan jo pelkkää bussiasemaa innolla koska se on ilmeisesti  niin suuri, että siellä pitää kirjata laukku sisään samalla tavalla kun lentokentällä.