Joulun ihme

En osannut odottaa joulultani mitään tänä vuonna, sillä tiesin mitä en voi odottaa: perinteisiä ruokia, perhettä, lahjoja ja vanhaa tuttua tunnelmaa. Kuin olisi astumassa pimeään huoneeseen vailla mitään hajua siitä, missä kaikki huonekalut ovat. Olen kuitenkin usein huomannut, että kun ei odota mitään, asiat tuntuvat menevän paljon paremmin kuin koskaan osasi kuvitella. Niinpä loppujen lopuksi sain kaiken edellä mainitun. Ja koska se kaikki tuli niin odottamatta, on tästä joulusta tullut yksi lempimuistoistani.

Jouluaatto

Menin töihin kuten normaalisti, mutta aivoni olivat totaalisen kohmeessa. Tuijotin tietokoneen näyttöä ja yritin saada jotain selkoa edessäni näkyvästä tekstistä. Vaikka tiesin, että pääsen kotiin normaalia aikaisemmin, tuntui kello silti matelevan kohti iltapäivää. Joululounaaksi söin Subwayn leivän ja donitseja, joita ostin tusinan verran koko toimistolle jaettavaksi.

Iltapäivällä kolmen maissa kirmasin kotiin. Olimme sopineet erään amerikkalaisen tuttumme kanssa, että hän hakee meidät illanviettoon noin neljän aikaan iltapäivällä. Tsekkiläinen kämppikseni on tutustunut Charlottaan joskus jumpassa ja Charlotta perheineen kutsui kämppikseni aiemmin syksyllä viettämään kanssaan kiitospäivää, joka on jenkeille vähintään yhtä tärkeä kuin joulu.

Ehdin myös jutella skypessä vanhempieni ja poikaystäväni kanssa ennen lähtöä. Olisin niin halunnut olla Lätäkön toisella puolella viettämässä heidän kanssaan rauhallista aattoiltaa, mutta olin onnellinen ettei minun sentään tarvinnut istua koko iltaa kotona koneen äärellä. Niinpä lähdimme koti Fort Myersiä noin viiden aikaan iltapäivällä, kun Charlotta vihdoin saapui. Meitä ulkomaalaisia oli yhteensä neljä, sillä ranskalainen lähti jo sunnuntaina viettämään joulua Miamiin, jonne hänen perheensä lensi häntä tapaamaan. Minä ja tsekkiläinen surimme jouluna paljon samoja asioita, sillä jouluperinteemme ovat aika samanlaiset: jouluaatto on tärkein päivä ja silloin jaetaan lahjat, ruokaa on paljon ja kala on erityisen tärkeässä osassa ja perhe on molemmissa kulttuureissa kaiken keskipiste.

Matka Ft. Myersiin kestää noin tunnin ja ensin menimme kirkkoon. Tämä ei ollut minulle mitään herkkua, sillä en ole ihan varma uskonnollisesta suuntautumisestani. Suomalaisessa kirkossa on sentään tutut tuoksut ja äänet, joten tunnen usein oloni mukavaksi vaikka itse sanoma ei tuntuisikaan omalta. Tällä kertaa istuimme konserttisalilta näyttävässä paikassa jossa veisattiin vieraita lauluja vieraalla kielellä. Kunnioitan kaikkia uskontoja kuitenkin sen verran, että yritin parhaani mukaan kuunnella ja kiinnostua protestanttisesta messusta (tai palveluksesta, mitä näitä nyt on). 

Lopulta noin tunnin kestänyt toimitus päättyi ja tunsimme todella nälän riipaisun vatsassamme. Kirkolla juttelimme vielä ennen lähtöä Charlotan isän Dwanen kanssa. Dwane on valtavan sympaattinen ja ystävällinen mies, vaikka huomasin, että näkemyksenne maailmasta ovat hyvin erilaiset. Sitten suuntasimme kohti Joulutaloa! (nimi ei ole oikeasti Joulutalo, kunhan keksin sille jonkun nimen)

HUOM! Pahoittelen yökuvien karseeta laatua, en osaa kuvata erityisen hyvin edes täydellisessä valossa joten tää on hyvin vaikeeta.

Kirkon edessä.

JOULUTALO!!!

Kyltti talon edessä toivottaa muun muassa hyvät joulut ja tervetulleeksi.

Vieraskirja.

Petteriii

Nää muuten liikkui! Ne nikkaroi leluja lapsille.

Vitsailtiin tsekkiläisen kanssa et jouluaatto töissä on sama ku et ilkeä Grinch olis pölliny joulun meiltä. Lopulta ainut Grinch tais kuitenki löytyä vain tän talon pihalta.

Tämä talo oli ihan huikea! Se on siis ihan yksityisen ihmisen omistama talo jonka omistajat koristelee joka joulu todella hienosti ja sinne pihalle saa ihmiset mennä käyskentelemään. Pimeässä yössä näky oli lumoava. Talvi on täällä tosi pimeä koska lunta ei tietenkään ole. Lumen merkitystä ei todellakaan aina tajua, se valaisee todella paljon vaikka sitä olisi edes vähä.

Joulutalolta mentiin sitten Charlotan vanhempien talolle. Se on tavallinen pieni talo keskellä korpea: koirat haukkuivat, lehmät ammuivat ja puissa kaarnan alla oli kuulemma pikkuruisia skorpioneja! Ja ihmiset olivat niin hyväntahtoisia että se vetää sanattomaksi.

Pienen pihakierroksen jälkeen pääsimme vihdoin aterialle: chiliä (chili con carne –tyylistä muhennosta jota syötiin suolakeksien ja nachojen kera), jääteetä (etelävaltiossa kun ollaan) ja jälkiruoaksi vaikka mitä herkkuja! Oli pieniä juustokakkuja, kurpitsapiirasta (maistuu muuten vähän piparkakuille), keksejä ja itse tehtyjä konvehteja.

Kaiken kruunasi juttelu Charlotan isän kanssa ulkona ison nuotion äärellä. Meidän syödessä nuotio roihusi ja Dwane jutteli nuoruudestaan ja perheestään. Dwanen esi-isä on muuten kuulemma ollut kirjoittamassa Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistusta ja jos tämä pitää todella paikkansa niin se on musta aika iso juttu. Siinä sitten röhnötin puutarhatuolissa valtavan mukavassa asennossa, vatsa aivan täynnä herkkuja tulen lämmittäessä suloisesti. Olisin voinut kehrätä ääneen.

Illan isäntä ja hiipuva nuotio.

Joulunvietto sujuu turvallisesti kun on hyvä vahtikoira haukkumassa kaikki kanit ja vyötiäiset kauemmas.

En halunnut katsoa kelloa, koska en halunnut illan loppuvan. Koko perhe oli valtavan ystävällinen ja he saivat minut tuntemaan oloni todella kotoisaksi. Lopulta illan hiipuessa kohti loppuaan, Dwane kokosi meidät kaikki olohuoneeseen kuusen äärelle ja antoi meidän valita CD-levyt isosta pahvilaatikosta. Ele oli todella kultainen. Itse valitsin Nat King Colea ja Snow Patrolia.

Kaiken tämän lisäksi perheen äiti antoi meille vielä joulusukat, jotka olivat täynnä pieniä lahjoja. Tämä on periamerikkalainen juttu: jokainen saa joulupäivän aamuna muiden lahojen lisäksi sukan, jonka varpaaseen pitää perinteen mukaan laittaa karkkia. Muu sukka täytetään kaikenlaisella pienellä kivalla. Me saimme kosmetiikkaa!

Joulu tuli loppujen lopuksi ihanien ihmisten ansiosta.

Mun joulusukan sisältö. Uskokaa tai älkää.

 
Kun lähdimme kotia kohti, voitte kuvitella kuinka vuolaita kiitoksemme olivat. Sanoin isännälle ja emännälle varmaan kymmenen kertaa kiitos ja halasin molempia monta kertaa oikein kunnolla. Lopulta totesimme yhtenä naisena, että emme edes kykene osoittamaan kiitollisuuttamme kylliksi. Isäntäväki taisi kuitenkin ymmärtää kuinka suuren eleen he olivat meille tehneet. Ainakin toivon niin. Lähtiessämme oli myös puhetta uuden vuoden viettämisestä yhdessä ja minä todella toivon että se toteutuu! Perheen äiti antoi meille tietysti myös paljon ruokaa kotiin vietäväksi. Äidit ovat äitejä kielestä ja mantereesta riippumatta.

Lopulta olimme kotona joskus puolenyön jälkeen ja oli ihanaa painua suoraan iltapesun kautta nukkumaan pullottavan vatsan viereen.

Joulupäivä

(Kuvia ei ole kuin yksi koska ne onnistu vielä huonommin kun nuo pimeällä otetut.)

Aamulla juttelin ensimmäistä kertaa täällä ollessani veljeni ja hänen perheensä kanssa skypessä. Kymmityttöni kävelee jo ja teki kipeää kun en voinut olla ihmettelemässä hänen touhujaan livenä. Tyttö veteli iltapalaansa hyvällä ruokahalulla ja mietin miten kaukana hänestä olenkaan. Ikävästä huolimattakin oli todella ihana jutella veljeni ja kälyni kanssa.

Iltapäivällä kolmen maissa lähdimme taas Ft. Myersiin, tällä kertaa pomon tuttavaperheen luo. Tämä oli hyvin erilainen ilta verrattuna maanantain intiimiin ja huomaavaiseen tunnelmaan. Tässä talossa hyöri varmaan parikymmentä ihmistä, joista osa ei minusta liikkunut senttiäkään sohvalta sinä aikana kun me olimme siellä. Silti heillä oli sylissään aina täysi lautanen.  

Tapasin silti kiinnostavia tyyppejä: muun muassa isoäidin jolla oli energiaa vaikka muille jakaa ja valtavan nuorekas mieli. Juttelimme hänen kanssaan villakoirista varmaan tunnin, sillä hänellä on neljä pientä villakoiraa. Lisäksi mamma tokaisi, että vanhuus on hienoa aikaa kun voi flirttailla nuorille komeille miehille ja lääppiä heitä eivätkä mokomat tajua mitään. Luulevat vain herttaiseksi mammaksi. 

Ruokaa oli taas paljon: muun muassa ihanaa joulukalkkunaa!

Pomon äiti oli meidän mukana. Hän on myös todella kultainen vanha leidi.

Illan pimetessä pomon tyttöystävä halusi lähteä katsomaan uuden Les Miserablesin elokuviin. Jenkeissä monilla on tapana käydä joulupäivänä elokuvissa. Minä ja tsekkiläinen olimme tietysti heti messissä, sillä halusimme ehdottomasti nähdä klassikon oopperaversion. Elokuva olikin ihana - hyvin pitkä - mutta ihana.

Itse elokuvan katsominen oli tosin välillä hankalaa, sillä yritin pitää yhtä aikaa silmällä juhlissa tsekkiläisen kylkeen liimautunutta limaista ukkoa. Mies oli vähintään nelikymppinen, tukeva ja todella, todella ällö. Minulla meni noin viisi minuuttia tajuta että hänen kanssaan ei kannata jäädä kahden, mutta tsekkiläinen ei ollut yhtä onnekas. Mies tykästyi kauniiseen kämppikseeni juhlissa ja kyseli häneltä muun muassa, että mistä kukista tsekkiläinen tykkää ja pitääkö hän kullasta vai hopeasta (?!?). Sitten äijä tuli mukaamme elokuviin, jossa touhu lähti lapasesta.Ukko hiplaili tsekkiläistä kaiken aikaa ja tyttöparka yritti tietysti kohteliaasti ilmaista, että ei kiinnosta. Tässä kohtaa minun suojeluvaistoni kävivät ylikierroksilla ja oli hyvin lähellä että olisin läimäissyt ukkoa ja neuvonut miten naisia kohdellaan. Hän kuitenkin luovutti lopulta ja päädyin vain olemaan hyvin töykeä tuolle limanuljaskalle. Pomolta kaikki tämä meni autaasti ohi, koska hän marssi mitään sanomatta toiselle riville istumaan tyttöystävänsä kanssa.

Elokuvan päätyttyä kello oli noin kymmenen, joten pääsimme nukkumaan joskus ennen puoltayötä ja aamulla herätyskello pirisi tietysti seitsemältä. 

---

Tämä joulu oli aivan erilainen, mutta juuri uniikkius teki siitä yhden rakkaimmista muistoistani. En välttämättä halua enkä pyri enää viettämään yhtä erikoista joulua, mutta tämä hyvin erilainen aattoilta riitti muistuttamaan minua joulun sanomasta: lähimmäinen voi olla kuka tahansa ja pyyteettömän rakkauden lahja lämmittää aina jokaista. Osaan myös ehkä ensi vuonna arvostaa suomalaista joulua entistäkin enemmän.