Viimeinen viikonloppu (Miten tämäkin pääsi yllättämään?)

Viime viikonloppu oli mahtava ja asianmukainen lopetus tälle seikkailulle. 

  

Perjantaina menimme katsomaa rodeota ja sehän oli valtavan jännittävää! Tämän  jälkeen menimme baariin, joka oli täynnä rodeon jälkeisiä juhlijoita. Top Draw kuhisi porukkaa ja rodeon jälkimainingeissa ihmiset olivat sen verran iloisella mielellä, että eräs ratsastajista kirmasi hevosellaan baarin läpi! Tapasimme ryhmän paikallisia nuoria jotka eivät olisi millään uskoneet, että LaBellessä asuu näin monta eurooppalaista.

Mowi Wowi!

Lauantain vietimme Swamp Cabbage Festivaleilla eli LaBellen suurimmassa vuosittaisessa tapahtumassa. Edellisen illan juhlinta tuntui vielä kropassa, joten alkuiltapäivän keskityin vain lipittelemään mahtavia Maui Wowi –smoothieita jotka olivat kylmiä ja maukkaita. Pääsimme seuraamaan vyötiäiskilpailuja ihan lähietäisyydeltä, sillä tsekkiläisellä on yhteyksiä paikalliseen Rotary-yhteisöön joka järjestää vyötiäiskilpailut joka vuosi.  

Vyötiäiset eivät oikeastaan juokse vaan lähinnä vaeltavat kohti maaliviivaa.

Jokaisella vyötiäisellä oli numero vedonlyöntiä varten, tällä kertaa maaliin lyllersi ensimmäisenä numero kuusi.

Ostin myös vielä vähän tuliaisia ja seurasimme kun ystävämme Charlotte tanssi eräänlaista amerikkalaisen rivitanssin ja steppauksen välimuotoa.

Iltapäivän kääntyessä auringonlaskuksi minä, saksalainen ja tsekkiläinen suuntasimme kaupan kautta kotiin ja teimme pitsaa.

Sunnuntaina toinen amerikkalainen tuttumme Steve (mies joka kutsui meidät illalliselle viime viikon keskiviikkona) vei meidät Ft. Myersiin rannalle. Laitoin jo ruskettuneelle hipiälleni suojakertoimen 30 aurinkorasvaa hyvissä ajoin ennen lähtöä, emmekä viettäneet rannalla kuin reilut kolme tuntia, mutta silti onnistuin polttamaan itseni mukavasti selästä, rinnasta sekä vähän naamasta.

Ranta ei ollut myöskään mitenkään mukava. Vedessä oli jotain vikaa (epätavallisen lämmintä vuodenaikaan nähden, ehkä) sillä ranta oli täynnä kuolleita pikkukaloja ja siellä haisi aika ikävälle. Muutenkin paikka oli liikaa rumaa kaupunkiranta-tyyppiä minun makuuni, mutta olin silti iloinen että pääsin näkemään myös tämän paikan vielä ennen lähtöä.

 

---

Tuntuu kuin vasta muutama viikko sitten olisin nukkunut ensimmäistä yötäni LaBellessä ennen ensimmäistä työpäivääni ja yrittänyt rauhoitella itseäni jotta saisin unen päästä kiinni.

 Eilen maanantaina makasin samassa sängyssä ja samassa talossa mutta vähän erilaisena ihmisenä – vajaat kolme kuukautta myöhemmin. Tällä kertaa edessä oli kuitenkin viimeinen työpäivä. Mietin kuinka paniikissa olinkaan ennen ensimmäistä päivää. Olin vihdoin tajunnut, mihin olin ryhtymässä. Matkustamisessa on se huono puoli, että kun viettää useamman yön tien päällä, niin pysähtyminen tuntuu todella oudolta ja vähän ikävältäkin.

Nyt tuo täsmälleen sama huone ja sama talo ovat kuitenkin erilaisia: ne ovat koti ja muut talossa nukkuvat ovat ystäviä, eivät ventovieraita.

Katkeransuloinen tunne

Palaan Suomeen viikon kuluttua. Ensi viikon tiistai on viimeinen työpäiväni ja torstaina istun jo lentokoneessa matkalla kotiin. Höpisen milloin mistäkin lähtöön liittyvästä asiasta innoissani: miten minun pitää varata hostellihuone ENSI VIIKOLLE, kuinka en ehdi kuluttaa ostamaani hunajaa loppuun koska LÄHDEN PIAN. En pidä firmasta, joten lähtö tuntuu aluksi ihanalta helpotukselta.

Sitten katson hymyilevää tsekkiläistä ja muistan kaiken sen ihanan ja kamalan mitä olemme kokeneet yhdessä näiden lyhyiden kuukausien aikana. Hänen toipumisensa kamalasta parisuhteesta erääseen toiseen työntekijään. Matka Ft. Lauderdaleen, bileet, juorut, illat kotona leffoja katsellen… Jopa yhdessä työskentely on mukavaa. Aina kun teemme iltaisin yhdessä jotain hänen Rotary-reissuunsa liittyvää, alkaa Tsekkiläistä naurattaa kun minä touhuan intoa puhkuen. Toisin kuin toimistolla, jossa työilmapiiri nitistää kaikki mahdollisuudet töissä viihtymiseen.

"Enks ookki söpö! Rapsuta viel vähäsen..."

Lähestyvä lähtö saa siis askeleeni kevyiksi. Kunnes muistan miten omalla tavallaan ihana kulttuuri täällä vallitsee: ihmiset eivät esimerkiksi pelkää kehua toisiaan. Postissa saan kuulla olevani valtavan kaunis, tuttava kertoo ettei ole koskaan nähnyt näin ihmeellisiä silmiä, nainen kaupassa kehuu asuani upeaksi. Saan myös jatkuvasti muistutuksen näiden ihmisten vieraanvaraisuudesta. Viime viikon perjantaina istuimme iltaa Ft. Myersissä erään amerikkalsien kanssa jonka tapasimme Ft. Myersissa konferenssissa. Hän haki ja toi meidät kotiin ja joutui ajamaan yhteensä melkein neljä tuntia vain voidakseen tarjota meille mahdollisuuden viettää perjantai-illan muualla kuin kotisohvalla.

 Eilen keskiviikkona menimme tsekkiläisen kanssa erään kanadalaisen tuttavan luo Ft. Myersiin illalliselle. Tapasimme hänen vaimonsa ja koiransa (isoja villakoiria!!!). Vaimo kokkasi ihanan illallisen: ison padallisen kanaa, uuniperunoita ja parsaa! Saimme viiniä ja jälkiruokaa jopa kotiin vietäväksi. Ilta oli jälleen valtavan ihana, hämmennyn joka kerta lähes sanattomaksi tästä ystävällisyyden määrästä.

Ja tietysti koirat olivat suuri syy siihen miksi olin niin kovin innoissani tästä illallisesta Stephenin luona. Nämä villikset olivatkin aivan omaa luokkaansa. Tämä vaalea yksilö oli kuin huomionkipeä lapsi ja tunki ison päänsä syliini ihan kaiken aikaa. Todella hellyttäviä hönöttäjiä.

Höpsö ransu.

Ihana isäntäpariskuntamme.

Meille halutaan olla mukavia ilman mitään velvoitteita: nämä ihmiset eivät ole kollegoita eivätkä mitenkään tekemisissä pomomme kanssa. He vain näkevät miten paljon me kaipaamme ulkopuolisten seuraa ja mahdollisuutta päästä pois LaBellestä.

Toivon, että osaan ottaa mallia tästä ja jakaa eteenpäin tätä samaa ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta josta olen itse saanut nauttia. Haluan oppia myös tsekkiläisen kauniista asenteesta elämään. Hän on valtavan positiivinen ja reipas pahimmissakin tilanteissa. Pyrin aina itse samaan, mutta hän tekee sen vielä paljon paremmin.

Hostelli on siis varattu, sain sen tällä kertaa jopa pari euroa halvemmalla kuin ensimmäisen Miamin yöni melkein kolme kuukautta sitten. Nyt maksan vain 14 euroa yöstä aivan South Beachin sydämessä. 

Mutta voisiko joku kertoa minulle mihin nämä kolme kuukautta katosivat? Vastahan saavuin Miamiin ensimmäistä kertaa elämässäni, kalpeana kuin lakana ja jännityksestä kiljuen. Kolme kuukautta ei ole koskaan mennyt näin nopeasti… Nyt kun pomo on ollut koko viikon poissa eikä hänen rasittava kätyrinsäkään ole maisemissa, päivät toimistollakin ovat olleet suorastaan mukavia. Uusi saksalainen kämppis, tsekkiläinen ja minä olemme kolmen kopla, vähän niin kuin ”vanhoina hyvinä aikoina” ranskalaisen kanssa. Paitsi että siinä missä minä ja ranskalainen muodostimme tiimin jossa vaikutimme vanhalta avioparilta, niin tällä kertaa tässä kolmiossa paljon läheisempi ja söpömpi pari on muodostunut jonnekin ihan muualle…

Muistan ajan jolloin tuijotin lounastauolla LaBellestä Miamiin lähtevää bussia kaihoisin silmin. Vitsailimme ranskalaisen kanssa siitä kuinka astuisin vain bussiin ja lähtisin kotiin. Olin vain puoliksi tosissani…

Nyt kun on tullut aika nostaa kytkintä ja ostaa lippu Miamiin, tunnen ikävää kaihoa. On ihanaa elää lämpimässä säässä, on mukavaa olla hetken aivan riippumaton oikean elämäni haasteita ja vastuista, on mukavaa tavata joka päivä joku jonka kasvoista loistaa ihailu kun olen niin kovin rohkea lähtiessäni yksin ulkomaille töihin.

Mutta kerta toisensa jälkeen mieleni vaeltaa siihen Mieheen. Kun ajattelen häntä, ikävä tätä paikkaa kohtaan lähes katoaa. Olen kai elänyt todeksi lisää hyvin kliseisiä, ihanan imelissä rakkauslauluissa toistuvia teemoja. Kuten sen, että minun kotini on hänen lähellään. Ja minulla on kamala ikävä kotiin.

Meidän natiivit floridalaiset kämppikset.

B.A.H.A.M.A.

Perjantai

Minä ja tsekkiläinen lähdimme Bahaman risteilylle perjantaina, 8.2.2013. Kello oli vähän yli yksitoista kun peruutimme vuokraamamme pikku Chevyn pihasta ja suuntasimme sen nokan kohti Miamia. Mukana oli navigaattorin lisäksi tulostetut ohjeet, mutta silti eksyttiin ihan totaalisesti. Tai tiedettiin mihin pitää mennä mutta navigaattorin ohjelmisto oli vanha joten se neuvoi ihan miten sattui ja jouduttiin etsimään oikea tie itse. Parkkeerattiin satamaan 10 vaille kolme ja astuttiin laivaan. 

Myrsky lähestyi.

Loppu iltapäivä vietettiin yläkannella. Otettiin kuvia kauniista Miamista, syötiin seisovasta pöydästä ja juotiin muutama drinkki porealtaassa istuen. Miamiin saapui kamalan ärhäkkä ukkosmyrsky juuri ennen meidän lähtöä ja rankkasade sai ihmiset pakenemaan katosten alle juomiensa kanssa. Lopulta mekin valuttiin hyttiin valmistautumaan illallista varten.

Kaikki ruoka kuuluu risteilyn hintaan: aamupalapuffa, päivän buffetit yläkannella ja illallinen à la carte -ravintolassa. Koska maksoimme jo kaikki ruuat, otimme tämän à la carte –homman kunnolla haltuun. Tilasimme useita alkuruokia, pääruokia ja parhaimmillaan neljää eri jälkiruokaa. Jokaisena kolmena iltana. Kaikkia annoksia emme jaksaneet syödä loppuun, toiset taas katosivat vatsan pullistumisesta huolimatta. Kuten esimerkiksi toisen illan gnoggit, jotka tarjoiltiin makeahkon kastikkeen ja vihannesten kanssa. Ne sulivat suuhun, aivan kuten samana iltana tilaamani kana Kung Pao. Tai upea lohitartar jota tilasin kahtena iltana, koska se maistui kodilta ja oman äidin mahtavilta illallisilta. Jälkiruoat olivat aivan yhtä huikeita: juustokakku, suklainen panna cotta, erilaiset tuoreet juustot… Laskelmieni mukaan me kaksi tilasimme kolmen illan aikana yhteensä noin 32 ruoka-annosta tuossa Palace-nimisessä illallisravintolassa. Plus/miinus jokin pihvi tai suflee.

Pihvi oli upeaa!

 Meillä oli myös missio risteilylle: meidän piti löytää komea, mukava ja alle 35-vuotias miljonääri siipaksi tsekkiläiselle. Vaatimukset ovat kovat, mutta niin ovat panoksetkin. Vajaa kolmekymppinen tsekkiläiseni on käynyt läpi jo yhden jos toisenkin todella kamalan suhteen ja tämä kaunis, fiksu ja hyvin koulutettu nainen haluaisi vihdoin löytää hyvän miehen rinnalleen. Mutta rakkaus ei tule käskemällä, vaan silloin kun sille itselleen sopii. Minun olisi pitänyt tietää tämä, sillä sattuma oli vahvasti vastuussa siitä että sain täydellisen miehen elämääni. Niinpä näiden kolmen illan aikana siima ei edes värähtänyt. Laiva oli täynnä vanhuksia, pareja ja nuoria jotka tuntuivat olevan kännissä 24 tuntia vorokaudessa. Ihanat miljonäärimiehet olivat päätyneet väärään laivaan. Sunnuntaihin mennessä olimme niin turhautuneita, että kun känninen ukko alkoi ehdotella, me mulkaisimme häntä kuin jotain joka on tarttunut kengänpohjaan. Rima ei ollut laskenut ihan niin alas. Vaikkakin jossain vaiheessa tsekkiläinen oli valmis lyöttäytymään nuorten kännisten kanssa samaan porukkaan. Vietettyään kyseisten valioyksilöiden kanssa viisi minuuttia poreammeessa, tsekkiläinen kuitenkin muutti salamana mieltään.

Illalla siis kiersimme melkein kaikki laivan baarit uudelleen etsiessämme sitä Täydellistä Miestä. Todettuamme etsinnät turhiksi tsekkiläinen raahasi minut Mchael Jackson -tanssitapahtumaan, jossa tanssimme Wii-konsolin tahtiin MJ:n parhaita hittejä. Meillä oli valtavan hauskaa ja tanssimme kuin hullut. Sitten raahauduimme yläkannen ja tähtien katselun kautta hyttiin nukkumaan puolenyön maissa.

Lauantai

Siinä missä rakkaus ei suosinut Epälemmenlaivaamme, sää oli sitäkin lempeämpi. Lauantaiaamuna saavuimme Great Stirrup Cayhin, joka on siis laivayhtiön omistama yksityinen, pieni saari. Saareen meidät kuljetti pienempi vene, sillä risteilyalus ei tietenkään pääse pikkuruisen saaren rantaan. Saarella snorklasimme, söimme, joimme ja makasimme auringossa vailla huolen häivää. Se oli yksi täydellisimmistä lomapäivistä ikinä: ruokaa sai hakea sitä mukaa kuin huvitti ja saarella oli kaikenlaista tekemistä parinkymmenen metrin säteellä halpaan hintaan. Me tosin halusimme levätä, joten menimme vain snorklaamaan. Olimme ostaneet snorkkelilasit ja veden alla toimivan kertakäyttökameran ennen laivaan saapumista, joten minä vuokrasin vain räpylät (ja typerän pelastusliivin). Veden alla näin paljon erilaisia kaloja, rauskun ja veden yläpuolella kallioilla viipotti rapuja. Yhdellä kalliolla olin myös näkevinäni merisiilin, mutta en ole aivan varma. 

Rentoutuminen on rankkaa puuhaa: pitää tankata.

Seuraavat kuva saarelta ovat tsekkiläisen ottamia. Otin mukaan vain kertakäyttökameroita sekä vedenalaisen kameran! Molemmat toimivat filmillä, joten kehitän kuvat vasta Suomessa.
 

Great Stirrup Cay laivasta katsottuna

Paatti jolla meidät kuljetettiin saarelle.

Baarit ja meri suljettiin (kyllä, jos sinulla on yksityinen saari voi ilmeisesti sulkea myös meren) ennen neljää ja viimeinen vene alukselle lähti 16:30, joten meidän täytyi sanoa hyvästit ihanalle paratiisisaarellemme. 

Meri "suljettiin" ja meitä ärsytti. Ajateltiin kokeilla onneamme.

No tän kuvan idean pystytte varmaan arvaamaan. Yksityissaari olis aika messevä jutttu.

Aluksella suuntasimme suoraan poreammeeseen yläkannelle. Istuimme lämpimissä poreissa kunnes aurinko alkoi laskea ja laiva liikkua kohti Nassauta.

Illalla laivalla oli  White Hot Party eli pukeutumiskoodi oli valkoinen. Tapasimme mukavia tyyppejä Kroatiasta, Australiasta (??) ja Amerikasta. Tanssimme ja joimme, mutta tsekkiläistä alkoi väsyttää aikaisemmin, joten me muut jatkoimme ilman häntä kahteen asti yöllä. Lopulta porealtaat suljettiin, joten juoksimme alusvaatteissa märkinä ja kylmissämme hytteihin.

Sunnuntai

Nassaun satamaan astuimme yhdentoista maissa ja kävelimme eteenpäin satamassa, missä pääsimme astumaan vesitaksiin (8 dollarilla noin 15 minuutin matka toiselle puolelle satama-allasta ja takaisin). Kiersimme upeassa Atlantis-lomakohteessa, joka käsittää ilmeisesti ainakin yhden maailman suurimmista vesipuistoista, hotellin, kylpylän ja ostoskeskuksen tapaisen alueen. Palattuamme takaisin Nassaun vanhaan keskustaan, menimme ostamaan tuliaisia ja kiersimme kaupungin katuja. Paikka on todella upea: välimerellisiä taloja trooppisessa miljöössä. Ihmiset ovat valtavan turistiystävällisiä ja rentoja.

Atlantis on tuo valtava punainen rakennus.

Hard Rock Cafe Nassau.

Meidän kaunis laiva.

Illalla istuimme illallisen jälkeen mukavassa herrainbaarissa upottavissa nahkatuoleissa siemaillen ihania drinkkejä. Tsekkiläinen tilasi hyvän ja vahvan jälkkäridrinkin: viskiä, appelsiinilikööriä ja konjakkia. Sitten kävimme katsomassa jäähyväiskonserttia, joka oli aivan mahtava! Ensin esiintyi mieskvartetti joka lauloi 50-60-luvun tyyliin kevyitä popkappaleita samalla tanssien. Sitten oli vuorossa laivan henkilökunnan toteuttama omituinen, mutta aika hauska ohjelmanumero, jota en oikein pysty kuvailemaan. Pääidea oli, että he olivat pukeutuneet lakanoihin ja he purskauttelivat suustaan vettä toistensa niskaan.

Maanantaina aamulla yhdeksän maissa raahauduimme ulos laivasta syötyämme viimeisen aamiaisen ja kierrettyämme yläkannen viimeisen kerran. Suuntasimme vielä kaupunkiin Victoria’s Secretille, jossa halusin käydä varmuuden vuoksi jos en pääsisi shoppailemaan sinne enää ennen kuin lähden USA:sta. 

Näkymä viimeiseltä aamiaiselta.

VS:n jälkeen kävimme Hootersissa lounaalla! (Hooters on legendaarinen baariketju jonka tarjoilijat on tunnetusti aina nättejä, pikkuisissa työvaatteissa ja höm... hyvillä keuhkoilla varustettu)

Olimme kotona ennen neljää ja koomasin koko loppupäivän sohvalla, liian väsyneenä menemään salille tai tekemään mitään muutakaan hyödyllistä.