A niin kuin alligaattori

Viime viikonloppuna oli taas aika konferenssin. Työmatkan rikkoo tätä arjen kaavaa niin mukavasti että mua ei yhtään haitannut lähteä taas kuuntelemaan puhujia joiden jutuista en ymmärrä hölkäsen pöläystä. Olen myös ollut itse osana järjestämässä tätä pikkuista konferenssia, joten mielenkiinto oli kyllä siinä mielessä suurempi. Mun lehdistötiedote tästä tapahtumasta oli kuulemma luettu eräällä kansallisella radiokanavalla torstaina! Jei, pääsin välillisesti osaksi radion lähetysvirtaa myös täällä.

Torstaina lounaan jälkeen ajettiin siis Ft. Myersiin ja koska hotelliin ei voinut vielä kirjautua sisään, me mentiin shoppailemaan tsekkiläisen ja nepalilaisen kanssa. Tämä kauppakeskus oli sattumoisin sama jossa käytiin ranskalaisen kanssa viikko sitten lauantaina samoissa merkeissä. Rahaa paloi taas. Pikkuisen.

Konferenssihotellin terassi

On ehkä tarpeetonta edes sanoa että sitä pätäkkää ei saisi palaa nyt kovin paljon, sillä minulla on 350 euron verran enemmän vuokrakuluja maaliskuusta kesäkuuhun kun menen Helsinkiin viimeiseen harjoitteluuni (tämä homma selvisi reilu viikko sitten!). Kallista puuhaa tämä harjoitteleminen... Toivon kovasti pääseväni loppukesäksi töihin samalle radiokanavalle jossa vietin viime kesän. Se tekisi hyvää paitsi minulle ja uralleni, sekä myös nääntyvälle pankkitililleni.

Konferenssi alkoi siis vasta perjantaina. Aamulla heräsin ennen kuutta ja konferenssipaikalla olimme kahdeksan jälkeen. Aamupäivän maltoin istua paikallani puhelimen ja langattoman verkon voimalla. Lounaan jälkeen hiippailin ympäriinsä ja heitin läppää paikallisten opiskelijoiden kanssa, jotka olivat myös saapuneet konferenssiin. Pari poikaa kutsui mut ja Martinan bileisiin jotka järjestetään konferenssin jälkeen. Tietysti, kun kerran opiskelijoita ympäri Floridaa kokoontuu yhteen.

Konferenssin päättyessä baari aukesi ja iltajuhla alkoi. Istuttiin konferenssihotellin terassilla alkuilta ja yhdeksän aikaan käytiin hotellin kautta vaihtamassa vaatteet ja sieltä ostoskeskuksen baariin. Ilta oli aika ihana eikä vähiten (taas) baarin uskomattomien live-esiintyjien ansiosta. Tällä kertaa lavalla oli kaksi pianoa ja rummut. Pianojen takana istui kaksi miestä jotka esitti yleisön pyytämiä kappaleita - lähinnä populaarimusiikin helmiä. Tämä on yksi niistä asioista joita tulee ikävä Suomessa. Käsittämättömän rautaiset livebändit joita pääsee katsomaan ilmaiseksi ihan tavallisen baari-illan lomassa. Älkää käsittäkö väärin, Suomessakin on kivoja aloittelevia artisteja joita voi päästä näkemään ilmaiseksi. Ja ne vetää usein todella hyvin. Mutta tässä on kyse ammattimuusikoista jotka on tehny tätä vuosia ja se todella kuuluu.

Näissä meidän kansainvälisissä juhlissa on myös jokin erikoinen tekijä, jota en ihan osaa selittää, mutta jota tulee ikävä kun palaan välillä vähän harmaalta tuntuvaan, tuttuun ja turvalliseen Suomen yöelämään. Täällä tapahtuu aina jotain ihan hassuja juttuja. Aamuyöllä mukellettiin ranskalaisen kanssa käsikynkässä todella mukavalla viiden kaljan englannilla sitä kuinka ikävä meillä tulee toisiamme kun hän lähtee. Kirjoitin dollarin seteliin terveiset Suomesta ja niittasin sen ravintolan seinään, ne ku olivat täynnä niitattuja rahoja. Istuin toisen ravintolapianistin polvella ja kerroin kuinka rumpali-isäni olisi haltioissaan jos hän näkisi tämän esiintyvän. Ravintolan terassilla paijasin Roxanne -nimistä bulldogia jolla oli samanlainen mottoripyöräliivi kuin paksuniskaisella omistajallaan. En ostanut illan aikana kuin yhden juoman, mutta silti pöytämme notkui juotavaa koko illan.

Olen alkanut ymmärtää, että tulen kaipaamaan aika montaa asiaa täällä. Enkä vähiten ranskalaista, joka lähti tänään. Eilen LaBelleen saapui uusi kämppiksemme jonka tapaamme tänään kun ranskalainen on poissa ja meillä on taas yksi huone vapaana. Saksalaisella on valtavat saappaat täytettävänä astuessaan koko firman parhaan miehen tilalle.

Ranskalaisen lähtöä juhlittiin asiaan kuuluvin menoin eli pomo vei meidät iltapäiväksi Fisheating Creekiin melomaan ja grillaamaan. Näin myös ensimmäistä kertaa alligaattorin luonnossa! Meloimme pitkin jokea (tai se ei ole oikeasti joki vaan tavallaan luonnon sadevesiuoma) uskomattomissa maisemissa. Kuvia en tietenkään voinut ottaa koska en uskaltanut viedä uutta puhelintani kanoottiin. Yksi työntekijä kuitenkin otti järkkärinsä mukaan melontareissulle joten saan ehkä häneltä muutaman kuvan.

Vesistö oli tosiaan upea ja ilma kuin subtrooppimen morsian. Maisema vaihteli leveästä kuivan kasvuston reunustamasta uomasta ahtaaseen, lähes läpipääsemättömän tiheän kasvuston läpi mutkittelevaan trooppiseen puroon.

Alligaatorit lähtivät usein lätkimään kun tulimme liian lähelle, mutta jotkut isot yksilöt eivät vaivautuneet liikkumaan joen penkalta löydettyään hyvän asennon auringossa tai rantakasvillisuudessa. Sen sijaan ne kyyläsivät meitä silmä tarkkana ja me teimme samoin. Vaikka ne eivät kuulemma kykene hyppäämään kanoottiin, niin oli silti aika kuumottavaa lipua kahden metrin päästä ohi kun lisko joka on pidempi kuin minä tuijottaa närkästynen silmin suoraan meihin.

Bongasimme myös valtavan määrän erilaisia lintuja, kilpikonnia ja hyppiviä kaloja. Sypressipuut nostavat juurensa ylös maasta ja sen vuoksi metsän pohjasta törrötti pieniä torneja siellä täällä. Puiden oksat kaartuivat meidän ylle joen kavetessa ja niiden oksilta roikkuu täällä joka puolella sellaista naavan tapaista harmaata kasvia. Jos olet seurannut True Blodia, tiedät miltä puut täällä näyttää.

Melonnan jälkeen istuttiin nuotion äärellä ja paahdettiin vaahtokarkkeja. Hyvin amerikkalaista.

Puolet takana, puolet edessä

Eräs ystäväni on parhaillaan Chilessä vaihdossa. Myös hän perusti aikoinaan blogin, jonne päivitti matkansa etenemistä meille rannalla ruikuttaville. Muutaman kuukauden maassa oltuaan uus-chileläisen päivitysten julkaisuvälit pitenivät ja pitenivät. Lopulta neidosta ei enää kuulunut juuri mitään rapakon takaa, blogin kautta siis. Minua harmitti kun en enää saanut joka viikko useaan otteeseen seurata ulkomaalla elämisen kauniita ja kurjia hetkiä. Jollain tajunnan tasolla kuitenkin ymmärsin, että mitä se nyt blogin ääressä edes istuisi, kun tyypillä on kokonaine uusi manner valloitettavana. 

Niinpä nyt kun olen itse kotiutunut outoon paikkaan (vaikka viivynkin täällä vain kolme kuukautta) huomasin, että enää en tunne tarvetta kertoa jokaisen liskon liikkeitä talossa, kaikkien limaisten ukkojen tuijotuksia ja ikävän vihlaisuja. Arjesta tulee arkea, Floridassakin.

Tällä viikolla varasimme vihdoin tsekkiläisen kanssa paikat Bahaman risteilyltä 8.2-11.2! Arki saa siis kuitenkin toisinaan mukavia valopilkkuja. Tulevana viikonloppuna olisi myös tarkoitus (lauantain töiden jälkeen, huoh...) lähteä Tampaan tai Sarasotaan. Muuten menneiden viikkojen aikana ei ole oikein tapahtunut mitään kiinnostavaa. Pyhä kolminaisuus säilyy: töitä, salia, unta. 

Pomo ja työpaikka ovat edelleen outoja, talo on edelleen aika kämäinen ja kämppikset ovat edelleen tämän paikan sydän ja sielu.

Mutta olen myös ymmärtänyt ja oppinut aika paljon. Kuten, että tällä työpaikalla ei oikeasti ole kovin paljon väliä, sillä en selvästikään halua tehdä tätä työkseni. Kiva kokemus, kiva lisä CV:hen. Kiva. Voin yrittää tehdä tällä joskus vaikutuksen, jos muu työhistoria ei riitä. Pidän kuitenkin tarkkaan huolen, että ainakaan oman kouluni oppilaat eivät enää koskaan eksy tähän firmaan. Paitsi jos haluaa sopeutua päihdevieroituskeskuksen käytännöiltä tuntuviin sääntöihin ja vielä maksaa siitä.

Viime kesän perintöä on myös entistä suurempi arvostus erilaisia ihmisiä kohtaan. Matkustelussa on vai osittain kyse kauniista, uusista maisemista ja matkan jännityksestä. Silloin kun oikeasti matkustellaan, kun todella koetaan uusia kulttuureja eikä vain maata Pattayalla kahta viikkoa sisäänheittäjien huudellessa hassuja suomeksi, niin uudet ihmiset ovat se juttu miksi sitä tehdään.

Yksi toimisto täällä pitää sisällään enemmän kulttuurien kirjoa kuin olen koskaan nähnyt kotona Kymenlaaksossa 23 ikävuoteni aikana. Tiedän nyt paljon enemmän Yhdysvaltojen, Kanadan, Kiinan, Pakistanin, Ranskan, Tadzikistanin ja Tsekin kulttuureista. Ja matkani on vasta puolessa välissä. Jotkut tyypit ja maat voivat vaikuttaa minusta oudoilta, mutta se ei tarkoita sitä etten arvostaisi niitä juuri siksi. Minulle tuli outo fiilis kun nepalilainen kertoi, ettei osannut valmistaa lainkaan ruokaa lähtiessään Eurooppaan opiskelemaan, koska hänen perheensä on rikas ja heillä on kotona ”orja” joka tekee sellaiset asiat. Kaikesta eksentrisyydestä huolimatta nepalilainen on kuitenkin aika hurja tyyppi. Vähäisillä taidoillaan hän kirjoitti englanniksi päättötyön maisterin opintoihinsa. Minulta onnistuu juuri ja juuri opinnäytetyö omalla äidinkielelläni.

Niinpä olen luullakseni sisäistänyt todella sen, mikä tulee ehkä olemaan tämän harjoittelun suurin arvo ja ansio: maailma on ihana ja outo paikka, täynnä outoja ihmisiä ja outoja tapoja. Mutta juuri se tekee kaikesta tästä kiinnostavan. Outous ja erilaisuus. Ja koti on paras paikka maailmassa. En vaihtaisi Suomea mihinkään.

En halua olla puolikas

Ikävä on asia jonka olen maininnut täällä, tai ainakin yrittänyt mainita, suhteellisen harvoin. Sivulauseessa, itsestään selvänä asiana. Mitä sitä nyt enää toistelemaan. Kuudessa viikossa kuitenkin ehtii mennä itseensä aika monta kertaa ja pohtia syntyjä syviä.

Ikävän myötä olen oppinut paljon minusta itsestäni. Ja hänestä. Ikävä sukulaisia kohtaan on erilaista, vähemmän kiihkeää. Vähemmän syövyttävää. Olen jo tottunut siihen, kun en enää asu samalla paikkakunnalla vanhan ydinperheeni kanssa. Ikävä kummityttöäni ja hänen suloista perhettään kohtaan on ikävää, joka tulee kun ei näe hartaasti odotetun pienen ihmeen jokaista uutta liikettä ja ilmettä. Vanhempi-ikävässä on ikävä kaikkea tuttua ja turvallista.

Mutta kun on ikävä häntä, se on jotain aivan muuta. Tämä tuntuu oudolta, sillä olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä osana parisuhdetta. Emme ole mikään köntti joka liikkuu samassa tahdissa identtisissä tuulipuvuissa ja toinen suuttuu jos toinen lähtee ulos yksin. Olen yrittänyt välttää kliseitä ja vieroksunut termiä ”parempi puolisko”. Minä olen minä, hän on hän. Kokonaisia aikuisia ihmisiä joilla on omat elämät, jotka nyt vain sattuvat kulkemaan samaan suuntaan.

Kuuden viikon aikana olen kuitenkin tajunnut, että minä olen puolikas. Sitä on kamala myöntää, tuntuu kuin taantuisin 40-luvulle jolloin naisella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla Aatamin rintakehän palanen. Mutta niin tässä vain on päässyt käymään.

Huomaan ikävöiväni omaa keittiötä, omassa autossa istumista, kaikkea todella tylsää ja arkista. Kauppakasseja, koulupäiviä, viikonloppuja. Eikä kyse ole edes siitä, että kotona kaikki toimii paljon paremmin ja on helpompaa. Ei minua haittaisi kauppakassien surkea laatu, jos hän olisi vieressä kaapimassa ostokset asvaltilta. Kokkaisin karmeassa keittiössä luovemmin ja useammin, jos haluaisin ruokkia myös jonkun muun. Kuuntelisin pomo lätinää kärsivällisemmin.

Niinpä, jälleen kerran, etäisyys on tehnyt juuri sen mitä se tuntuu meille kahdelle aina tekevän: vahvistaa ja lukitsee meitä. ”Kliks, lukkoon!”, kuten anoppikokelaani tapaa sanoa. Tiedämme taas entistä varmemmin, että me olemme nyt ja aina. Aidan toisella puolella ei ole mitään muuta kuin tekonurmea. Meillä on ehtaa tavaraa.

Kaksi uutta vuotta

Ennen kertomusta uudesta vuodesta Miamissa, minun pitänee täyttää aukko viime viikonlopun osalta.

Viikonloppu oli jälleen ihana! Lauantaina mentiin manaattipuistoon kanoottiretkelle jonka jälkeen kiinalaisen professori yliopistosta vei meidät Ft. Myersiin sushi-illalliselle (kera todella hienon viinin!) ja shoppailemaan outlet-kauppakeskukseen! Melominen oli ihanaa pitkin Orange Riveriä (ilmeisesti Caloosahatcheen sivu-uoma) kun välillä saattoi kuulla vienon pärskähdyksen manaattien käydessä pinnalla hengittämässä. 

Nämä on aika hienoja eläimiä ja saatiin katsella niiden verkkaisa lillumista ihan lähietäisyydeltä. Tsekkiläinen jopa paijasi yhtä niistä.

Ilma oli mukava, vaikka ennusteen mukaan piti sataa koko päivä. Iltapäivän kuluessa sää kuitenkin kirkastui ja lopulta ainut vesi mitä saimme niskaamme oli amerikkalaisen tuttumme Scottyn ja hänen poikiensa roiskuttama vesi. Ihastelimme luontoja, manaatteja ja lauloimme kanootissa. Minä, tsekkilänen ja kiinalainen lauloimme kaikki pätkät omista kansallislauluistamme. Voitte vain kuvitella kuinka surrealistiselta Maamme laulu kuulostaa Floridan subtrooppisen kasvuston keskellä.

Olemme kiinalaisen kanssa haaveilleet kunnon shoppailupäivästä siitä lähtien kun saavuin tänne kuukausi sitten. Outlet-kauppakeskus täyttikin  tämän tyhjäksi jääneen haaveen aika hyvin: Calvin Klein, Michael Kors, Coach , GUESS ja monet muut upeat brändit olivat edustettuina. Ostoskeskus itsessäänkin oli näkemisen arvoinen: sympaattisen kävelykadun molemmin puolin oli kauppoja, eikä itse kadun yllä ollut lainkaan kattoa, joten paikka toi mieleen jonkun pienen eurooppalaisen kaupungin liikekorttelin.

Jos tiedät Conan O'Brienin sketsin Horny Manatee, ymmärrät miksi tää oli musta hyvin huvittava infotaulu.

Meidän "sushilaiva" eli valtava määrä sushia neljälle laivan muotoisessa tarjoiluastiassa.

Ostoskeskus

Ostin CK:n tunikan, Banana Republicin kauluspaidan ja jakun sekä täydelliset nude-avokkaat eräästä aika edullisesta kenkäliikkeestä.

Miami, baby!

Koko viime viikko suunniteltiin siis uv:n viettoa Miamissa. Virallista vapaata meillä oli vain tiistai, mutta saatiin pomolta lupa ottaa myös maanantai vapaaksi. Sunnuntaina sitten varattiin motelli ja maanantaina kiinalainen ja tsekkiläinen lähtivät yhdeksän maissa vuokraamaan meille autoa. Suunnilleen kymmeneltä aamupäivällä me kolme sitten käännettiin auton nokka kohti Miamia! Nepalilaista ei taaskaan huvittanut tällainen sosiaalinen kanssakäyminen ja uusien kokemusta hankkiminen, joten hän jäi kotiin tekemään töitä.

Matkan varrella pysähdyttiin ostamaan navigaattori, jonka kiinalainen sitten palautti paluumatkalla. Aika ovelaa. Tunnelma autossa oli hilpeä: musiikki pauhasi, aurinko paistoi ja meillä oli edessä unohtumaton vuorokausi. Lopulta pääsimme noin kahden tunnin ajomatkan jälkeen Mamiin. Vaikka autossa oli kolme koreasti koulutettua naista, oli navigaattorin käyttö silti siinä määrin haastavaa, että etsimme motellia noin puoli tuntia ennen kuin tajusimme että gaattori näytti ihan oikein ja me vain ajoimme paikan ohi.

Motellissa latasimme akkuja pari tuntia, söimme myöhäisen lounaan ja joimme illan ensimmäiset lasilliset. 

Ensin suunnitelmissa oli ollut lähteä kaupungille ennen illan rientoja ja palata sitten motellille laittautumaan, mutta pääsimme perille sen verran myöhään, että oli turha lähteä poukkoilemaan enää minnekään. Lopulta kasvot ja tukka puunattuna ja ykköset päällä skoolasimme kello viideltä tsekkiläisen kanssa Suomen uudelle vuodelle. Odottelimme kiinalaista saapuvaksi, sillä hän lähti hakemaan kaveriaan joka oli myös kaupungissa samaan aikaan. Kiinalainen ilmoittautui vapaaehtoiseksi kuskiksi jo sunnuntaina, joten minun ja tsekkiläisen tehtäväksi jäi tyhjentää kaks ostamaani kuohuviinipulloa. 

Välipala motellilla.

Valmiina radalle!

Kuuden jälkeen kaikki neljä saavuimme Miamin South Beachille ja löysimme todella hyvän parkkipaikan aivan Ocean Driven vierestä. Itse pääkatu oli suljettu, sillä se oli varattu vuodenvaihteen juhlijoille. Edullisen parkkipaikan löytyminen oli aivan uskomaton munkki, sillä pelkäsimme että emme välttämättä löytäisi sellaista lainkaan.

Saimme tarjoilijalta kustun bileisiin, joissa olisi soittanut DJ Boris... Ikävää ettei päästy sinne. : D

Taivaallinen  pasta-annos. Ja juomat saimme ilmaiseksi!

Öinen Ocean Drive

Söimme ihanan italialaisen illallisen Mi Amissa ja jatkoimme kohti kävelykatua ja yökerhoja jo ennen yhdeksää. Minä ja tsekkiläinen jatkoimme sitten upealle ulkoilmaklubille kiinalaisten jäädessä kävelykadulle ihmettelemään menoa. Yritimme selittää heille, että vaikka ei halua juoda, se ei tarkoita sitä ettei voisi pitää hauskaa ja bailata. Tämä ei kuitenkaan ilmeisesti kuulostanut hyvältä vaihtoehdolta, sillä parivaljakko istui kahdestaan rannalla koko illan.

Baari oli nimeltään Clevelander ja se oli todella uskomaton paikka. Näimme tuli-/tanssiesityksen juuri kun saavuimme baariin ja olimme juuri sopivan kaukana rannasta, joten uuden vuoden lotulitus näkyi baariin täydellisesti. 

Tsekkiläisen kanssa liikkuessa pitää tottua siihen että miehiä saa tökkiä kepillä kauemmas pörräämästä. Tällä kertaa se houkutti kuitenkin vain tosi mukavia tyyppejä eikä mun tarvinu siinä sen enempää huolehtia. Juttelin yhden australialaisen Jackin kanssa muutaman tunnin ja se olikin todella mukava heppu. Tsekkiläinen huiteli milloin kenenkin miehen kanssa ja koska hän on välillä oikea siveyden sipuli ja kovin kunnollinen, niin musta oli mukava nähdä se näin villinä. En siis tunkenut väliin kolmanneksi pyöräksi vaan yritin pysytellä taustalla ja tanssin australialaisen seurueen kanssa. 

Ilotulitus puolenyön aikaan oli kaunis ja ikimuistoinen. Mietin sitä katsellessani, että aika hurjaa: täällä sitä nyt ollaan. Ja ensi vuonna jossain muualla.

Baarin ainut miinuspuoli oli se, että se oli amerikkalaiseen tapaan todella kallis. Maassa jossa saa kaupasta ison pullollisen vodkaa kympillä luulisin olevan myös hyvät hinnat baareissa. Ravintoloitsijoilla on kuitenkin syvät taskut ja kovat katteet. Sisäänpääsy oli 25 dollaria (n. 18 euroa) ja ainut drinkki jonka illan aikana ostin oli aika pieni mutta maksoi silti seitsemän euroa.

Ilta päättyi joskus puoli kahden maissa. Aloitimme niin aikaisin, että pian vuodenvaihteen jälkeen alkoi väsyttää ja soitimme kiinalaiselle. Kotimatka tosin oli hurja. Tiet olivat kahden maissa yöllä aivan tukossa, sillä ruuhka oli todella hullu. Meillä meni noin 20 minuuttia päästä sillan toiselta puolelta toiselle ja moottoritielle päästyämme kiinalainen tulkitsi navigaattoria väärin ja ajoi harhaan. Lopulta kotimatka kesti varmaan melkein tunnin vaikka motellimme on aivan lentokentän tuntumassa jonne ajaa normaalisti 15-20 minuuttia South Beachilta.

Aamu oli suhteellisen kivuton mistä voi varmaan kiittää aikaista aloitusta ja loppuillan veden lipittelyä. Söimme upean (maksullisen) aamiaisen motellin ravintolassa ja kun olimme kirjautuneet ulos, saapui meidän ihana ranskalainen vihdoin motellille. Hän oli siis viettänyt kuluneen viikon perheensä kanssa matkustellen pitkin Floridaa. Oli ihanaa kun koko porukka oli taas kasassa, sillä neljän naisen taloudessa tulee äkkiä ikävä puuttuvaa testosteronilisäystä.

Matkamme jatkui siis kvartettina kohti South Beachin rantaa. Kävelimme hetken Ocean Drivella ja yhden maissa menimme loputtomalta näyttävälle rannalle. Kiinalainen tosin lähti ostamaan itselleen aurinkorasvaa ja neuvoimme hänelle minkä kadun kohdalta hänen pitää tulla rannalle jotta löytää meidät. 

Kiinalaisen rantamakoilu jäi kuitenkin vain haaveksi, sillä hän ei ilmeisesti muistanut oikeaa katua vaan harhaili koko iltapäivän meitä etsien. Meillä muilla oli kuitenkin mukavaa ennen kuin tajusimme että kiinalaisella kestää turhan kauan. 

Otimme tsekkiläisen kanssa toisistamme kuvia rannalla ja osa niistä on niin… höm… ”taiteellisia” että niitä ei ehkä kannata tänne laittaa. Ranskalainen kertoili viikostaan perheensä kanssa. Hän näki muun muassa Kennedy Space Centerin, joka on siis NASAn museo/turistinähtävyys. Paikka kuulostaa todella hienolta ja haluaisin ehdottomasti käydä siellä.

Lopulta noin kolmen-neljän maissa luovutimme kiinalaisen suhteen ja sovimme tapaamispaikan vähän helpommalta alueelta kuin rannalta. Lopulta olimme siis kaikki yhdessä! Tosin ei kauaa…

Legendaarinen Ocean Drive

Kolme amigoa

Rahankeräys kodittomille.

Uuden vuoden baari päivänvalossa.

Kävimme laittamassa autoon lisää parkkiaikaa ja sitten suuntasimme syömään. Kiinalainen oli tosin tässä vaiheessa niin väsynyt että hän ei jaksanut kävellä autolle, vaan päätti lähteä taas yksin kaupungille! Hän sanoi ettei hänellä ole nälkä eikä halua siksi tulla ravintolaan. Niinpä joskus viiden jälkeen hän tuli ravintolaan kun olimme syöneet ja sitten suuntasimme kaikki yhdessä takaisin autolle. Matkalla törmäsin kahteen, siis KAHTEEN suomalaiseen perheeseen! Ensimmäisiä vain tervehdin ohi kulkiessani kun kuulin omaa kieltäni. Perheen tyttö moikkasi takaisin, vaikkakin vähän pöllämystyneen näköisenä. Toisen perheen kanssa vaihdoin muutaman sanan, sillä olimme menossa samaan suuntaan. Suomen kieli tuntuu oudolta jo pelkästään Skype-keskusteluissa perheeni kanssa, mutta Miamin kuumilla kaduilla se tuntui vielä hullummalta. Kieli ei oikein istunut suuhun kun tilanne tuli niin yllättäen ja kuulostin omasta mielestäni todella typerältä. Niin sitä tottuu toiseen kieleen jo yhdessä lyhyessä kuukaudessa!

Paluumatka oli aika jännittävä koska kiinalainen ajoi Clewistonista eteenpäin sen jälkeen kun oli palautettu navigaattori sinne. Matkaa piti olla enää maksimissaan puoli tuntia. Lopulta harhailimme jossain huitsinnevadassa kymmeneltä illalla ja pääsimme oikealle reitille vasta kun tsekkiläinen tarttui rattiin. Olimme siis kotona suunnilleen puoli yhdeltätoista ja matka kesti kahden ja puolen tunnin sijaan yli neljä tuntia.

Reissu oli kokonaisuudessaan ihana! Mahtava irtiotto arjesta ja töistä. Keskiviikkoaamu olikin aika ikävä kuten kuvitella saattaa, mutta sain silti aika hyvin töitä tehtyä. Oikeastaan liiankin hyvin, sillä tänään torstaina sitä duunia onkin ollut paljon vähemmän.