A niin kuin alligaattori

Viime viikonloppuna oli taas aika konferenssin. Työmatkan rikkoo tätä arjen kaavaa niin mukavasti että mua ei yhtään haitannut lähteä taas kuuntelemaan puhujia joiden jutuista en ymmärrä hölkäsen pöläystä. Olen myös ollut itse osana järjestämässä tätä pikkuista konferenssia, joten mielenkiinto oli kyllä siinä mielessä suurempi. Mun lehdistötiedote tästä tapahtumasta oli kuulemma luettu eräällä kansallisella radiokanavalla torstaina! Jei, pääsin välillisesti osaksi radion lähetysvirtaa myös täällä.

Torstaina lounaan jälkeen ajettiin siis Ft. Myersiin ja koska hotelliin ei voinut vielä kirjautua sisään, me mentiin shoppailemaan tsekkiläisen ja nepalilaisen kanssa. Tämä kauppakeskus oli sattumoisin sama jossa käytiin ranskalaisen kanssa viikko sitten lauantaina samoissa merkeissä. Rahaa paloi taas. Pikkuisen.

Konferenssihotellin terassi

On ehkä tarpeetonta edes sanoa että sitä pätäkkää ei saisi palaa nyt kovin paljon, sillä minulla on 350 euron verran enemmän vuokrakuluja maaliskuusta kesäkuuhun kun menen Helsinkiin viimeiseen harjoitteluuni (tämä homma selvisi reilu viikko sitten!). Kallista puuhaa tämä harjoitteleminen... Toivon kovasti pääseväni loppukesäksi töihin samalle radiokanavalle jossa vietin viime kesän. Se tekisi hyvää paitsi minulle ja uralleni, sekä myös nääntyvälle pankkitililleni.

Konferenssi alkoi siis vasta perjantaina. Aamulla heräsin ennen kuutta ja konferenssipaikalla olimme kahdeksan jälkeen. Aamupäivän maltoin istua paikallani puhelimen ja langattoman verkon voimalla. Lounaan jälkeen hiippailin ympäriinsä ja heitin läppää paikallisten opiskelijoiden kanssa, jotka olivat myös saapuneet konferenssiin. Pari poikaa kutsui mut ja Martinan bileisiin jotka järjestetään konferenssin jälkeen. Tietysti, kun kerran opiskelijoita ympäri Floridaa kokoontuu yhteen.

Konferenssin päättyessä baari aukesi ja iltajuhla alkoi. Istuttiin konferenssihotellin terassilla alkuilta ja yhdeksän aikaan käytiin hotellin kautta vaihtamassa vaatteet ja sieltä ostoskeskuksen baariin. Ilta oli aika ihana eikä vähiten (taas) baarin uskomattomien live-esiintyjien ansiosta. Tällä kertaa lavalla oli kaksi pianoa ja rummut. Pianojen takana istui kaksi miestä jotka esitti yleisön pyytämiä kappaleita - lähinnä populaarimusiikin helmiä. Tämä on yksi niistä asioista joita tulee ikävä Suomessa. Käsittämättömän rautaiset livebändit joita pääsee katsomaan ilmaiseksi ihan tavallisen baari-illan lomassa. Älkää käsittäkö väärin, Suomessakin on kivoja aloittelevia artisteja joita voi päästä näkemään ilmaiseksi. Ja ne vetää usein todella hyvin. Mutta tässä on kyse ammattimuusikoista jotka on tehny tätä vuosia ja se todella kuuluu.

Näissä meidän kansainvälisissä juhlissa on myös jokin erikoinen tekijä, jota en ihan osaa selittää, mutta jota tulee ikävä kun palaan välillä vähän harmaalta tuntuvaan, tuttuun ja turvalliseen Suomen yöelämään. Täällä tapahtuu aina jotain ihan hassuja juttuja. Aamuyöllä mukellettiin ranskalaisen kanssa käsikynkässä todella mukavalla viiden kaljan englannilla sitä kuinka ikävä meillä tulee toisiamme kun hän lähtee. Kirjoitin dollarin seteliin terveiset Suomesta ja niittasin sen ravintolan seinään, ne ku olivat täynnä niitattuja rahoja. Istuin toisen ravintolapianistin polvella ja kerroin kuinka rumpali-isäni olisi haltioissaan jos hän näkisi tämän esiintyvän. Ravintolan terassilla paijasin Roxanne -nimistä bulldogia jolla oli samanlainen mottoripyöräliivi kuin paksuniskaisella omistajallaan. En ostanut illan aikana kuin yhden juoman, mutta silti pöytämme notkui juotavaa koko illan.

Olen alkanut ymmärtää, että tulen kaipaamaan aika montaa asiaa täällä. Enkä vähiten ranskalaista, joka lähti tänään. Eilen LaBelleen saapui uusi kämppiksemme jonka tapaamme tänään kun ranskalainen on poissa ja meillä on taas yksi huone vapaana. Saksalaisella on valtavat saappaat täytettävänä astuessaan koko firman parhaan miehen tilalle.

Ranskalaisen lähtöä juhlittiin asiaan kuuluvin menoin eli pomo vei meidät iltapäiväksi Fisheating Creekiin melomaan ja grillaamaan. Näin myös ensimmäistä kertaa alligaattorin luonnossa! Meloimme pitkin jokea (tai se ei ole oikeasti joki vaan tavallaan luonnon sadevesiuoma) uskomattomissa maisemissa. Kuvia en tietenkään voinut ottaa koska en uskaltanut viedä uutta puhelintani kanoottiin. Yksi työntekijä kuitenkin otti järkkärinsä mukaan melontareissulle joten saan ehkä häneltä muutaman kuvan.

Vesistö oli tosiaan upea ja ilma kuin subtrooppimen morsian. Maisema vaihteli leveästä kuivan kasvuston reunustamasta uomasta ahtaaseen, lähes läpipääsemättömän tiheän kasvuston läpi mutkittelevaan trooppiseen puroon.

Alligaatorit lähtivät usein lätkimään kun tulimme liian lähelle, mutta jotkut isot yksilöt eivät vaivautuneet liikkumaan joen penkalta löydettyään hyvän asennon auringossa tai rantakasvillisuudessa. Sen sijaan ne kyyläsivät meitä silmä tarkkana ja me teimme samoin. Vaikka ne eivät kuulemma kykene hyppäämään kanoottiin, niin oli silti aika kuumottavaa lipua kahden metrin päästä ohi kun lisko joka on pidempi kuin minä tuijottaa närkästynen silmin suoraan meihin.

Bongasimme myös valtavan määrän erilaisia lintuja, kilpikonnia ja hyppiviä kaloja. Sypressipuut nostavat juurensa ylös maasta ja sen vuoksi metsän pohjasta törrötti pieniä torneja siellä täällä. Puiden oksat kaartuivat meidän ylle joen kavetessa ja niiden oksilta roikkuu täällä joka puolella sellaista naavan tapaista harmaata kasvia. Jos olet seurannut True Blodia, tiedät miltä puut täällä näyttää.

Melonnan jälkeen istuttiin nuotion äärellä ja paahdettiin vaahtokarkkeja. Hyvin amerikkalaista.