Eräs
ystäväni on parhaillaan Chilessä vaihdossa. Myös hän perusti aikoinaan blogin,
jonne päivitti matkansa etenemistä meille rannalla ruikuttaville. Muutaman
kuukauden maassa oltuaan uus-chileläisen päivitysten julkaisuvälit pitenivät ja
pitenivät. Lopulta neidosta ei enää kuulunut juuri mitään rapakon takaa, blogin
kautta siis. Minua harmitti kun en enää saanut joka viikko useaan otteeseen
seurata ulkomaalla elämisen kauniita ja kurjia hetkiä. Jollain tajunnan tasolla
kuitenkin ymmärsin, että mitä se nyt blogin ääressä edes istuisi, kun tyypillä
on kokonaine uusi manner valloitettavana.
Niinpä nyt kun olen itse kotiutunut outoon paikkaan (vaikka viivynkin täällä vain kolme kuukautta) huomasin, että enää en tunne tarvetta kertoa jokaisen liskon liikkeitä talossa, kaikkien limaisten ukkojen tuijotuksia ja ikävän vihlaisuja. Arjesta tulee arkea, Floridassakin.
Tällä viikolla varasimme vihdoin tsekkiläisen kanssa paikat Bahaman risteilyltä 8.2-11.2! Arki saa siis kuitenkin toisinaan mukavia valopilkkuja. Tulevana viikonloppuna olisi myös tarkoitus (lauantain töiden jälkeen, huoh...) lähteä Tampaan tai Sarasotaan. Muuten menneiden viikkojen aikana ei ole oikein tapahtunut mitään kiinnostavaa. Pyhä kolminaisuus säilyy: töitä, salia, unta.
Niinpä nyt kun olen itse kotiutunut outoon paikkaan (vaikka viivynkin täällä vain kolme kuukautta) huomasin, että enää en tunne tarvetta kertoa jokaisen liskon liikkeitä talossa, kaikkien limaisten ukkojen tuijotuksia ja ikävän vihlaisuja. Arjesta tulee arkea, Floridassakin.
Tällä viikolla varasimme vihdoin tsekkiläisen kanssa paikat Bahaman risteilyltä 8.2-11.2! Arki saa siis kuitenkin toisinaan mukavia valopilkkuja. Tulevana viikonloppuna olisi myös tarkoitus (lauantain töiden jälkeen, huoh...) lähteä Tampaan tai Sarasotaan. Muuten menneiden viikkojen aikana ei ole oikein tapahtunut mitään kiinnostavaa. Pyhä kolminaisuus säilyy: töitä, salia, unta.
Pomo ja
työpaikka ovat edelleen outoja, talo on edelleen aika kämäinen ja kämppikset
ovat edelleen tämän paikan sydän ja sielu.
Mutta olen
myös ymmärtänyt ja oppinut aika paljon. Kuten, että tällä työpaikalla ei
oikeasti ole kovin paljon väliä, sillä en selvästikään halua tehdä tätä
työkseni. Kiva kokemus, kiva lisä CV:hen. Kiva. Voin yrittää tehdä tällä joskus
vaikutuksen, jos muu työhistoria ei riitä. Pidän kuitenkin tarkkaan huolen,
että ainakaan oman kouluni oppilaat eivät enää koskaan eksy tähän firmaan. Paitsi
jos haluaa sopeutua päihdevieroituskeskuksen käytännöiltä tuntuviin sääntöihin
ja vielä maksaa siitä.
Viime kesän
perintöä on myös entistä suurempi arvostus erilaisia ihmisiä kohtaan.
Matkustelussa on vai osittain kyse kauniista, uusista maisemista ja matkan
jännityksestä. Silloin kun oikeasti matkustellaan, kun todella koetaan uusia
kulttuureja eikä vain maata Pattayalla kahta viikkoa sisäänheittäjien
huudellessa hassuja suomeksi, niin uudet ihmiset ovat se juttu miksi sitä
tehdään.
Yksi
toimisto täällä pitää sisällään enemmän kulttuurien kirjoa kuin olen koskaan
nähnyt kotona Kymenlaaksossa 23 ikävuoteni aikana. Tiedän nyt paljon enemmän
Yhdysvaltojen, Kanadan, Kiinan, Pakistanin, Ranskan, Tadzikistanin ja Tsekin
kulttuureista. Ja matkani on vasta puolessa välissä. Jotkut tyypit ja maat
voivat vaikuttaa minusta oudoilta, mutta se ei tarkoita sitä etten arvostaisi
niitä juuri siksi. Minulle tuli outo fiilis kun nepalilainen kertoi, ettei
osannut valmistaa lainkaan ruokaa lähtiessään Eurooppaan opiskelemaan, koska
hänen perheensä on rikas ja heillä on kotona ”orja” joka tekee sellaiset asiat.
Kaikesta eksentrisyydestä huolimatta nepalilainen on kuitenkin aika hurja
tyyppi. Vähäisillä taidoillaan hän kirjoitti englanniksi päättötyön maisterin
opintoihinsa. Minulta onnistuu juuri ja juuri opinnäytetyö omalla
äidinkielelläni.
Niinpä olen
luullakseni sisäistänyt todella sen, mikä tulee ehkä olemaan tämän
harjoittelun suurin arvo ja ansio: maailma on ihana ja outo paikka, täynnä
outoja ihmisiä ja outoja tapoja. Mutta juuri se tekee kaikesta tästä
kiinnostavan. Outous ja erilaisuus. Ja koti on paras paikka maailmassa. En vaihtaisi Suomea mihinkään.
En halua olla puolikas
Ikävä on
asia jonka olen maininnut täällä, tai ainakin yrittänyt mainita, suhteellisen
harvoin. Sivulauseessa, itsestään selvänä asiana. Mitä sitä nyt enää
toistelemaan. Kuudessa viikossa kuitenkin ehtii mennä itseensä aika monta
kertaa ja pohtia syntyjä syviä.
Ikävän myötä
olen oppinut paljon minusta itsestäni. Ja hänestä. Ikävä sukulaisia kohtaan on
erilaista, vähemmän kiihkeää. Vähemmän syövyttävää. Olen jo tottunut siihen,
kun en enää asu samalla paikkakunnalla vanhan ydinperheeni kanssa. Ikävä
kummityttöäni ja hänen suloista perhettään kohtaan on ikävää, joka tulee kun ei
näe hartaasti odotetun pienen ihmeen jokaista uutta liikettä ja ilmettä.
Vanhempi-ikävässä on ikävä kaikkea tuttua ja turvallista.
Mutta kun on
ikävä häntä, se on jotain aivan muuta. Tämä tuntuu oudolta, sillä olen aina
pitänyt itseäni itsenäisenä osana parisuhdetta. Emme ole mikään köntti joka
liikkuu samassa tahdissa identtisissä tuulipuvuissa ja toinen suuttuu jos
toinen lähtee ulos yksin. Olen yrittänyt välttää kliseitä ja vieroksunut termiä
”parempi puolisko”. Minä olen minä, hän on hän. Kokonaisia aikuisia ihmisiä
joilla on omat elämät, jotka nyt vain sattuvat kulkemaan samaan suuntaan.
Kuuden
viikon aikana olen kuitenkin tajunnut, että minä olen puolikas. Sitä on kamala
myöntää, tuntuu kuin taantuisin 40-luvulle jolloin naisella ei ollut muuta
vaihtoehtoa kuin olla Aatamin rintakehän palanen. Mutta niin tässä vain on
päässyt käymään.
Huomaan
ikävöiväni omaa keittiötä, omassa autossa istumista, kaikkea todella tylsää ja
arkista. Kauppakasseja, koulupäiviä, viikonloppuja. Eikä kyse ole edes siitä,
että kotona kaikki toimii paljon paremmin ja on helpompaa. Ei minua haittaisi
kauppakassien surkea laatu, jos hän olisi vieressä kaapimassa ostokset
asvaltilta. Kokkaisin karmeassa keittiössä luovemmin ja useammin, jos haluaisin
ruokkia myös jonkun muun. Kuuntelisin pomo lätinää kärsivällisemmin.
Niinpä, jälleen kerran, etäisyys on tehnyt
juuri sen mitä se tuntuu meille kahdelle aina tekevän: vahvistaa ja lukitsee
meitä. ”Kliks, lukkoon!”, kuten anoppikokelaani tapaa sanoa. Tiedämme taas entistä
varmemmin, että me olemme nyt ja aina. Aidan toisella puolella ei ole mitään muuta kuin tekonurmea.
Meillä on ehtaa tavaraa.

Awww ei puolikkuudessa ole mitään pahaa. Tai ei se, että on osa parisuhdetta, tee itsestä vähemmän kokonaista. Parisuhdetta ei voisi olla ilman kahta ihmistä. Yksin ei voi olla parisuhde, siihen tarvitsee toisen.
VastaaPoistaJa siinä ei ole mitään pahaa, itse asiassa se on minusta maailman ihanin asia.
Hear hear teille molemmille!
PoistaNo tähän mäkin olen vihdoin viiden vuoden jälkeen päätynyt. Tai kyllähän sen on tiennyt tavallaan aina mutta enää ei häiritse just se että myöntää oikeesti sen et vähä niinku tarttee sitä toista ihan oikeesti. ^___^
VastaaPoista