Puolet takana, puolet edessä

Eräs ystäväni on parhaillaan Chilessä vaihdossa. Myös hän perusti aikoinaan blogin, jonne päivitti matkansa etenemistä meille rannalla ruikuttaville. Muutaman kuukauden maassa oltuaan uus-chileläisen päivitysten julkaisuvälit pitenivät ja pitenivät. Lopulta neidosta ei enää kuulunut juuri mitään rapakon takaa, blogin kautta siis. Minua harmitti kun en enää saanut joka viikko useaan otteeseen seurata ulkomaalla elämisen kauniita ja kurjia hetkiä. Jollain tajunnan tasolla kuitenkin ymmärsin, että mitä se nyt blogin ääressä edes istuisi, kun tyypillä on kokonaine uusi manner valloitettavana. 

Niinpä nyt kun olen itse kotiutunut outoon paikkaan (vaikka viivynkin täällä vain kolme kuukautta) huomasin, että enää en tunne tarvetta kertoa jokaisen liskon liikkeitä talossa, kaikkien limaisten ukkojen tuijotuksia ja ikävän vihlaisuja. Arjesta tulee arkea, Floridassakin.

Tällä viikolla varasimme vihdoin tsekkiläisen kanssa paikat Bahaman risteilyltä 8.2-11.2! Arki saa siis kuitenkin toisinaan mukavia valopilkkuja. Tulevana viikonloppuna olisi myös tarkoitus (lauantain töiden jälkeen, huoh...) lähteä Tampaan tai Sarasotaan. Muuten menneiden viikkojen aikana ei ole oikein tapahtunut mitään kiinnostavaa. Pyhä kolminaisuus säilyy: töitä, salia, unta. 

Pomo ja työpaikka ovat edelleen outoja, talo on edelleen aika kämäinen ja kämppikset ovat edelleen tämän paikan sydän ja sielu.

Mutta olen myös ymmärtänyt ja oppinut aika paljon. Kuten, että tällä työpaikalla ei oikeasti ole kovin paljon väliä, sillä en selvästikään halua tehdä tätä työkseni. Kiva kokemus, kiva lisä CV:hen. Kiva. Voin yrittää tehdä tällä joskus vaikutuksen, jos muu työhistoria ei riitä. Pidän kuitenkin tarkkaan huolen, että ainakaan oman kouluni oppilaat eivät enää koskaan eksy tähän firmaan. Paitsi jos haluaa sopeutua päihdevieroituskeskuksen käytännöiltä tuntuviin sääntöihin ja vielä maksaa siitä.

Viime kesän perintöä on myös entistä suurempi arvostus erilaisia ihmisiä kohtaan. Matkustelussa on vai osittain kyse kauniista, uusista maisemista ja matkan jännityksestä. Silloin kun oikeasti matkustellaan, kun todella koetaan uusia kulttuureja eikä vain maata Pattayalla kahta viikkoa sisäänheittäjien huudellessa hassuja suomeksi, niin uudet ihmiset ovat se juttu miksi sitä tehdään.

Yksi toimisto täällä pitää sisällään enemmän kulttuurien kirjoa kuin olen koskaan nähnyt kotona Kymenlaaksossa 23 ikävuoteni aikana. Tiedän nyt paljon enemmän Yhdysvaltojen, Kanadan, Kiinan, Pakistanin, Ranskan, Tadzikistanin ja Tsekin kulttuureista. Ja matkani on vasta puolessa välissä. Jotkut tyypit ja maat voivat vaikuttaa minusta oudoilta, mutta se ei tarkoita sitä etten arvostaisi niitä juuri siksi. Minulle tuli outo fiilis kun nepalilainen kertoi, ettei osannut valmistaa lainkaan ruokaa lähtiessään Eurooppaan opiskelemaan, koska hänen perheensä on rikas ja heillä on kotona ”orja” joka tekee sellaiset asiat. Kaikesta eksentrisyydestä huolimatta nepalilainen on kuitenkin aika hurja tyyppi. Vähäisillä taidoillaan hän kirjoitti englanniksi päättötyön maisterin opintoihinsa. Minulta onnistuu juuri ja juuri opinnäytetyö omalla äidinkielelläni.

Niinpä olen luullakseni sisäistänyt todella sen, mikä tulee ehkä olemaan tämän harjoittelun suurin arvo ja ansio: maailma on ihana ja outo paikka, täynnä outoja ihmisiä ja outoja tapoja. Mutta juuri se tekee kaikesta tästä kiinnostavan. Outous ja erilaisuus. Ja koti on paras paikka maailmassa. En vaihtaisi Suomea mihinkään.

En halua olla puolikas

Ikävä on asia jonka olen maininnut täällä, tai ainakin yrittänyt mainita, suhteellisen harvoin. Sivulauseessa, itsestään selvänä asiana. Mitä sitä nyt enää toistelemaan. Kuudessa viikossa kuitenkin ehtii mennä itseensä aika monta kertaa ja pohtia syntyjä syviä.

Ikävän myötä olen oppinut paljon minusta itsestäni. Ja hänestä. Ikävä sukulaisia kohtaan on erilaista, vähemmän kiihkeää. Vähemmän syövyttävää. Olen jo tottunut siihen, kun en enää asu samalla paikkakunnalla vanhan ydinperheeni kanssa. Ikävä kummityttöäni ja hänen suloista perhettään kohtaan on ikävää, joka tulee kun ei näe hartaasti odotetun pienen ihmeen jokaista uutta liikettä ja ilmettä. Vanhempi-ikävässä on ikävä kaikkea tuttua ja turvallista.

Mutta kun on ikävä häntä, se on jotain aivan muuta. Tämä tuntuu oudolta, sillä olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä osana parisuhdetta. Emme ole mikään köntti joka liikkuu samassa tahdissa identtisissä tuulipuvuissa ja toinen suuttuu jos toinen lähtee ulos yksin. Olen yrittänyt välttää kliseitä ja vieroksunut termiä ”parempi puolisko”. Minä olen minä, hän on hän. Kokonaisia aikuisia ihmisiä joilla on omat elämät, jotka nyt vain sattuvat kulkemaan samaan suuntaan.

Kuuden viikon aikana olen kuitenkin tajunnut, että minä olen puolikas. Sitä on kamala myöntää, tuntuu kuin taantuisin 40-luvulle jolloin naisella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla Aatamin rintakehän palanen. Mutta niin tässä vain on päässyt käymään.

Huomaan ikävöiväni omaa keittiötä, omassa autossa istumista, kaikkea todella tylsää ja arkista. Kauppakasseja, koulupäiviä, viikonloppuja. Eikä kyse ole edes siitä, että kotona kaikki toimii paljon paremmin ja on helpompaa. Ei minua haittaisi kauppakassien surkea laatu, jos hän olisi vieressä kaapimassa ostokset asvaltilta. Kokkaisin karmeassa keittiössä luovemmin ja useammin, jos haluaisin ruokkia myös jonkun muun. Kuuntelisin pomo lätinää kärsivällisemmin.

Niinpä, jälleen kerran, etäisyys on tehnyt juuri sen mitä se tuntuu meille kahdelle aina tekevän: vahvistaa ja lukitsee meitä. ”Kliks, lukkoon!”, kuten anoppikokelaani tapaa sanoa. Tiedämme taas entistä varmemmin, että me olemme nyt ja aina. Aidan toisella puolella ei ole mitään muuta kuin tekonurmea. Meillä on ehtaa tavaraa.