Katkeransuloinen tunne

Palaan Suomeen viikon kuluttua. Ensi viikon tiistai on viimeinen työpäiväni ja torstaina istun jo lentokoneessa matkalla kotiin. Höpisen milloin mistäkin lähtöön liittyvästä asiasta innoissani: miten minun pitää varata hostellihuone ENSI VIIKOLLE, kuinka en ehdi kuluttaa ostamaani hunajaa loppuun koska LÄHDEN PIAN. En pidä firmasta, joten lähtö tuntuu aluksi ihanalta helpotukselta.

Sitten katson hymyilevää tsekkiläistä ja muistan kaiken sen ihanan ja kamalan mitä olemme kokeneet yhdessä näiden lyhyiden kuukausien aikana. Hänen toipumisensa kamalasta parisuhteesta erääseen toiseen työntekijään. Matka Ft. Lauderdaleen, bileet, juorut, illat kotona leffoja katsellen… Jopa yhdessä työskentely on mukavaa. Aina kun teemme iltaisin yhdessä jotain hänen Rotary-reissuunsa liittyvää, alkaa Tsekkiläistä naurattaa kun minä touhuan intoa puhkuen. Toisin kuin toimistolla, jossa työilmapiiri nitistää kaikki mahdollisuudet töissä viihtymiseen.

"Enks ookki söpö! Rapsuta viel vähäsen..."

Lähestyvä lähtö saa siis askeleeni kevyiksi. Kunnes muistan miten omalla tavallaan ihana kulttuuri täällä vallitsee: ihmiset eivät esimerkiksi pelkää kehua toisiaan. Postissa saan kuulla olevani valtavan kaunis, tuttava kertoo ettei ole koskaan nähnyt näin ihmeellisiä silmiä, nainen kaupassa kehuu asuani upeaksi. Saan myös jatkuvasti muistutuksen näiden ihmisten vieraanvaraisuudesta. Viime viikon perjantaina istuimme iltaa Ft. Myersissä erään amerikkalsien kanssa jonka tapasimme Ft. Myersissa konferenssissa. Hän haki ja toi meidät kotiin ja joutui ajamaan yhteensä melkein neljä tuntia vain voidakseen tarjota meille mahdollisuuden viettää perjantai-illan muualla kuin kotisohvalla.

 Eilen keskiviikkona menimme tsekkiläisen kanssa erään kanadalaisen tuttavan luo Ft. Myersiin illalliselle. Tapasimme hänen vaimonsa ja koiransa (isoja villakoiria!!!). Vaimo kokkasi ihanan illallisen: ison padallisen kanaa, uuniperunoita ja parsaa! Saimme viiniä ja jälkiruokaa jopa kotiin vietäväksi. Ilta oli jälleen valtavan ihana, hämmennyn joka kerta lähes sanattomaksi tästä ystävällisyyden määrästä.

Ja tietysti koirat olivat suuri syy siihen miksi olin niin kovin innoissani tästä illallisesta Stephenin luona. Nämä villikset olivatkin aivan omaa luokkaansa. Tämä vaalea yksilö oli kuin huomionkipeä lapsi ja tunki ison päänsä syliini ihan kaiken aikaa. Todella hellyttäviä hönöttäjiä.

Höpsö ransu.

Ihana isäntäpariskuntamme.

Meille halutaan olla mukavia ilman mitään velvoitteita: nämä ihmiset eivät ole kollegoita eivätkä mitenkään tekemisissä pomomme kanssa. He vain näkevät miten paljon me kaipaamme ulkopuolisten seuraa ja mahdollisuutta päästä pois LaBellestä.

Toivon, että osaan ottaa mallia tästä ja jakaa eteenpäin tätä samaa ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta josta olen itse saanut nauttia. Haluan oppia myös tsekkiläisen kauniista asenteesta elämään. Hän on valtavan positiivinen ja reipas pahimmissakin tilanteissa. Pyrin aina itse samaan, mutta hän tekee sen vielä paljon paremmin.

Hostelli on siis varattu, sain sen tällä kertaa jopa pari euroa halvemmalla kuin ensimmäisen Miamin yöni melkein kolme kuukautta sitten. Nyt maksan vain 14 euroa yöstä aivan South Beachin sydämessä. 

Mutta voisiko joku kertoa minulle mihin nämä kolme kuukautta katosivat? Vastahan saavuin Miamiin ensimmäistä kertaa elämässäni, kalpeana kuin lakana ja jännityksestä kiljuen. Kolme kuukautta ei ole koskaan mennyt näin nopeasti… Nyt kun pomo on ollut koko viikon poissa eikä hänen rasittava kätyrinsäkään ole maisemissa, päivät toimistollakin ovat olleet suorastaan mukavia. Uusi saksalainen kämppis, tsekkiläinen ja minä olemme kolmen kopla, vähän niin kuin ”vanhoina hyvinä aikoina” ranskalaisen kanssa. Paitsi että siinä missä minä ja ranskalainen muodostimme tiimin jossa vaikutimme vanhalta avioparilta, niin tällä kertaa tässä kolmiossa paljon läheisempi ja söpömpi pari on muodostunut jonnekin ihan muualle…

Muistan ajan jolloin tuijotin lounastauolla LaBellestä Miamiin lähtevää bussia kaihoisin silmin. Vitsailimme ranskalaisen kanssa siitä kuinka astuisin vain bussiin ja lähtisin kotiin. Olin vain puoliksi tosissani…

Nyt kun on tullut aika nostaa kytkintä ja ostaa lippu Miamiin, tunnen ikävää kaihoa. On ihanaa elää lämpimässä säässä, on mukavaa olla hetken aivan riippumaton oikean elämäni haasteita ja vastuista, on mukavaa tavata joka päivä joku jonka kasvoista loistaa ihailu kun olen niin kovin rohkea lähtiessäni yksin ulkomaille töihin.

Mutta kerta toisensa jälkeen mieleni vaeltaa siihen Mieheen. Kun ajattelen häntä, ikävä tätä paikkaa kohtaan lähes katoaa. Olen kai elänyt todeksi lisää hyvin kliseisiä, ihanan imelissä rakkauslauluissa toistuvia teemoja. Kuten sen, että minun kotini on hänen lähellään. Ja minulla on kamala ikävä kotiin.

Meidän natiivit floridalaiset kämppikset.