Torstai - pakkauspäivä

Päivä on ollut varsin ihana: sain palautetta opparini tutkimussuunnitelmasta. Vastaava opettaja oli tapansa mukaan valtavan kannustava ja esitti jälleen juuri oikeita kysymyksiä ja kommentteja. Voin todellakin lähteä hyvillä mielin reissuun ja jättää opparin (ainakin melkein) oman onnensa nojaan. Otan tietysti lähdekirjallisuutta, mutta en voi konkreettisesti tehdä opinnäytetyötäni lammikon toiselta puolelta käsin.

Kotiin päästyäni alkoi päivän varsinainen duuni eli pakkaaminen. Homma eteni kuten pakkaaminen aina mun tapauksessa etenee. Siinä on neljä vaihetta: innostus, turbotouhu, epäily ja epämääräinen huolehtiminen.

Innostusvaihe kestää päiviä. Olen kamalan innoissani matkasta ja se tiivistyy pakkaamiseen, sillä onhan se matkaan lähtiessä tärkeimpiä asioita. Kun pakkauspäivä koittaa, innostus on ihan huipussaan. Pakkauksen alussa tuntuu siltä, että matkalaukku on valtava ja että sinne jää varmasti todella paljon tilaa. Eihän minulla ole edes paljon tavaraa pakattavana!

Turbotouhu on yhtä hullunmyllyä. Sinkoilen sinne tänne ja hoidan montaa asiaa samanaikaisesti. Pesen pyykkiä tai vaikka siivoan kämppää samalla kun pakkaan. Kirjoitan muistilistoja seuraavalle päivälle ja suunnittelen aamua.

Epäilyn siemen alkaa itää, kun laukku on jo lähes täynnä ja tavaraa pitäisi mahtua vielä toinen samanlainen satsi. Tässä vaiheessa alkaa myös yhtäkkiä löytyä lisää pakattavaa: unohdan mekot tai topit kokonaan turboillessani. Mieleen hiipii pelko sitä, että ehkä tila ei riitäkään ja että laukkuun ei ainakaan jää yhtään ylimääräistä kuutiosenttiä paluumatkaa varten.

Epämääräisen huolehtimiseen päästyäni itse pakkaaminen on valmis, mutta alan stressata jotain täysin satunnaista asiaa. Kynnet pitää lakata ja suihkussakin pitäisi ehtiä käymään ja kuitenkin ajoissa nukkumaan. Tai sitten laukku on niin painava, että alan paniikissa etsiä lentoyhtiön sivuilta tietoa painorajoituksista.

Tällä kertaa oli kyse jälkimmäisestä, mutta ainakaan AirBerlinin verkkosivujen mukaan minulla ja laukulla ei pitäisi olla mitään hätää. Valtava laukku on tosin aivan täynnä. Kolmen kuukauden reissun jälkeen en edes oleta, että minulla olisi vielä tilaa tuomisille, joten luovutan suosiolla ja postitan osan omaisuudestani kotiin helmikuussa. Maksakoon mitä maksaa.

Olen jo valmistautunut lauantain lentooni varaamalla puhelimeen musiikkia ja koneelle elokuvia. Kentältä ostan jonkin pokkarin (se on vanha tapa) ja jotain herkkusyötävää. Otan lisäksi mukaani läksiäisissä saamani pähkinäpussin. Ystäväni antoi pussin minulle, jotta voisin mussuttaa niitä matkahermoilun iskiessä ja ajatus oli minusta niin ihana, että en hennonnut syödä herkkuja ennen matkaa.

Huomenna iltapäivällä lähdemme Helsinkiin kummitätini luo yöksi, sillä tätini luota ajaa kentälle vartissa. Jos olisimme lähteneet kotoa Turusta, minun olisi pitänyt aloittaa ”aamutoimet” jo kahdelta yöllä.

A Girl's Best Friend

Tänään televisiosta tulee Sinkkuelämää-elokuva, jonka puvustusta seuratessa kuolaa saa pyyhkiä suupielistään kaksin käsin. Carrie-henkinen päivitys kengistä sopii siis tähän iltaan kuin valettu.

Nyt pakkaamisen rankimmasta vaiheesta on selvitty: karsin kengistäni ne yksilöt, jotka pääsevät mukaan Floridaan. Vaikka varsinainen pakkaaminen tapahtuu vasta torstaina, päätin tehdä tämän vaikeimman osuuden jo hyvissä ajoin. Torstaille ei jääkään nyt muuta kuin vaatteiden ja muiden asusteiden valinta, sillä olen jo hankkinut kaiken kosmetiikan jota ilman en voi elää ja jota ei ehkä Jenkeistä saa. Vaatteiden pakkaaminen ei tuota päänvaivaa, sillä niitä ei ole kamalasti viimeaikoina kertynyt. Opiskelijan budjetilla pääsen shoppailemaan hyvällä tuurilla ehkä kerran vuodessa. Ja silloinkin ostan yleensä kenkiä. Tiedän siis aika tarkalleen mitä vaatteita todella tulen käyttämään ja tarvitsemaan.

Kengät ovat vaikein pakattava monesta syystä. Ne vievät paljon tilaa, painavat kokoonsa nähden paljon ja kuitenkin omistan valtavan määrän erilaisia kenkiä. Liian usein kenkäkaupassa on tullut tokaistua: ”Mutta mulla ei ole näitä juuri tämän mallisina ja tässä värissä!”

Seurauksena on alla nähtävä kenkäkomppania, joka ei siis käsitä koko armeijaa. Näet vain ne joilla oikeasti oli edes pieni mahdollisuus päästä mukaan. Jotkut kengät ovat auttamattomasti poissa muodista juuri nyt tai ne vievät aivan liikaa tilaa (saappaat), joten karsin osan suosiolla heti alkuunsa pois sekoittamasta päätäni.

Miksi sitten levittää kengät olohuoneen lattialle? Jälleen ajatus, joka voi tulla mieleen ainoastaan jos sattuu omistamaa viisi kenkäparia. No, koska pareja on kertynyt niin paljon, että en ihan oikeasti muista mitä kaikkea minulla on. Yksikään kenkä ei saa jäädä unholaan.

Lopullinen valintani osui kaikesta huolimatta luottoyksilöihin, joita ei olisi pahemmin tarvinnut kaivella kaapin kätköistä.

- Käytännölliset Clarksin ballerinat, joissa on epämuotoiselle jalkaholvilleni sopiva pohjallinen.

- Hyvin istuvat mustat Din Skot jotka sopivat niin kouluun kuin kokkareillekin. Nämä ovat lempparikenkäni ja kuten moniin muihinkin kenkiini, näihin liittyy nostalginen muisto: ne ovat ensimmäiset Turusta ostamani kengät tänne muutettuani. Hulluja, aivan liian korkeita avokkaita ja sandaletteja ostan sitten lisää Jenkeistä. Tämä on lupaus.

- Kiila-sandaalit, eli ”puukengät”, ovat kesäkuumalla ihanat jalassa ja tuovat kesäiseen asuun tyylikkyyttä rennolla otteella.

- Biancon luottokiilat, jotka edustavat tässä kokoelmassa suurinta korkoa ja ovat muiden kenkien tapaan myös töissä käymiseen täydellisesti soveltuvat.

- Wienistä periaatteessa pöllityt (myyjän lyöntivirheen seurauksena sain ne viidellä eurolla 35 euron sijaan) conversekopiot/nilkkurit, jotka istuvat täydellisesti ja jotka jalassa jaksaa painaa vaikka koko päivän. Korko on tukeva ja pohja on aika joustavaa materiaalia, joten kengät taipuvat sopivasti jalan mukana.

- Tietysti otan mukaan myös tämänhetkiset kruunujalokiveni: Uggin saappaat. Nahkaa on kulutettu vähän kärjestä, jotta se kestäisi paremmin käytössä. Sisältä kengät on vuorattu lampaan villalla ja sitä on jopa jalkapohjan alla --> taivas!  Pohja on puuta ja paksu kuin mikä, joten kylmä näissä ei tule.

Lähden Helsinki-Vantaalta Uggit jalassa ja vaihdan perille päästyäni ballerinoihin, jotka otan koneeseen mukaan.

Lupaan sitten ajallaan kertoa miten varsinainen pakkaaminen onnistui ja miltä laukku-parka näyttää syötyään tärkeimmän omaisuuteni.

Tuulikoe

”Etäisyys on rakkaudelle mitä tuuli on tulelle. Jos liekki on pieni niin tuuli puhaltaa sen sammuksiin mutta jos liekki on voimakas tuuli vain voimistaa sitä.”

Tämä rakastamani syvällinen lausahdus on peräisin niinkin syvällisestä lähteestä kuin muotisuunnittelija Diane Von Furstenbergiltä The City tosi-tv-sarjasta.

Pian on edessä oman suhteeni todellinen ”tuulikoe”. Intti ei ole tähän verrattuna kuin vähän hankalampi asumisjärjestely – juoksinhan Turusta Kouvolaan parhaimmillaan neljä kertaa kuukaudessa miehen ammuskellessa kuviteltuja venäläisiä kuvitelluilla ammuksilla.

Lähdön hiipiessä lähemmäs kuin kissaeläin viidakossa huomaan, että eniten pinnalla on hyvin odottamaton tunne. En ole jännittynyt, stressaantunut tai peloissani. Tunnen intensiivistä, ikävän sekaista rakkautta. Rakastan entistä enemmän ystäviäni, perhettäni, elämääni ja tietysti miestä joka jakaa kaiken tämän kanssani. Ikävöin kaikkea jo valmiiksi, mutta tunne on katkeransuloinen. En ole menettämässä mitään. Laitan vain hyllylle hetkeksi.

On kuin olisimme mieheni kanssa vastarakastuneita. Ei riitoja, ei nalkutusta, ei edes yhtä poikkinaista sanaa. Koska elämässä ja suhteissa tulee aina vaikeita aikoja, osaan arvostaa tätä tyyntä ja huumaavaa tunnetta. Kerrankin jaksaa ymmärtää toista joka ikinen hetki, vaikka väsyttäisi ja pitäisi tiskata ja olisi huono päivä. Täydellisemmän tästä kuherruskuukaudesta tekee se, että emme oikeasti ole vastarakastuneita. Nykyinen tilanne vahvistaa entisestään ajatuksia jotka ovat olleet olemassa jo viisi vuotta, mutta jotka arki ottaa välillä panttivangiksi. Näen hänessä taas kaiken sen mihin rakastuin. Kaiken sen, mitä on vaikea nähdä silloin kun itsellä ei ole kaikki hyvin. 

Jotta homma ei mene pelkäksi uikuttamiseksi, täytynee mainita myös menneen viikonlopun eeppisestä bailaamisesta. Juhlimme läksiäisiäni ja oli ihana nähdä ystäviä ja juhlia pitkästä aikaa isommalla porukalla. Ruokaa riitti ja juomaa oli monessa aineen olomuodossa (hyytelöshotteja!). Ihmisten syöttäminen on tietysti tällaiselle foodielle aina onnellinen hetki. 

Jersey Shore -juomapeli.

Koko ilta oli valtavan hauska, mutta kun oli aika raahautua taksiin, tuttu ikävän tunne iski taas. Seisoimme erään kaverini kanssa Kauppatorin laidalla juttelemassa ja toivon, että olisi kesä ja voisimme mennä johonkin puistoon odottamaan auringonnousua. Päätin tehdä sen sitten Floridassa uusien ja varmasti ihanien tuttavuuksien kanssa.

P.S.

Varasin hostellin ensimmäiselle yölleni Miamissa! Paikka on nimeltään The Freehand hostel ja dorm-huone Miami Beachiltä irtosi huimalla 18 eurolla.

Seuraavassa postauksessa pähkäilen suurinta pakkaukseen liittyvää dilemmaa: noin 50 paria kenkiä - yksi matkalaukku.

Levoton

Koska mulla on tänä syksynä (ja itse asiassa koko tutkinnossani) jäljellä enää kaksi kurssia, niin tämä viimeinen Suomessa viettämäni kuukausi on suhteellisen rento. Jos koulua on lainkaan, sitä on viikossa korkeintaan 2-3 päivänä pari tuntia kerrallaan. Tämä viikko on täysin tyhjä. Käyn koululla vain hoitamassa asioita, jotka eivät liity varsinaisesti mihinkään kurssiin. Kuten tänään kun käyn hakemassa tallennetut juontoni Radio Tutkan messuviikonlopulta. Pian alkaa olla käsillä SE hetki. Se hetki jona ymmärrän todella mihin muhennokseen olen lusikkani laittanut.

Totta kai se tuntui aluksi hienolta. Viime viikolla katselin kalenteriani ja huokaisin tyytyväisyydestä. Tein viikonloppuna koulutöitä pois alta erityisesti tätä viikkoa ajatellen. Jotta saisin koko viikon itselleni. Saisin vain olla. Herätä myöhään iltapäivällä ja katsoa koko päivän leffoja yöpaidassa. Pestä pyykkiä ja olla oikein levännyt ja hyvä avovaimo. Käydä salilla vaikka joka päivä. Ja lukea romaaneja! Lukea niin kauan että todellisuus alkaa tuntua fiktiolta.

Mutta olen luonteeltani tekijä ja suunnittelija. Tämä nykyinen aikataulu on aika hankala niellä. Tunnistan itsessäni isäni, jolle välillä nauran, välillä suutun kun häntä ei saa kahdeksi tunniksi elokuvan ääreen rauhoittumaan. Ikiliikkuja, työnarkomaani ja työssään täysin korvaamaton. Voin puolustella omaa käytöstäni sillä, että opiskelija todella on työssään korvaamaton. Tutkintoa ei suorita kukaan muu kuin minä.

Stressaannun tästä itse tehdystä vapaudesta. Kukaan ei ole sanonut minulle, että nyt vain makaat ja olet. Päätin sen ihan itse. Hermostun, koska kyllähän pientä tehtävää olisi aina. Voisin ottaa yhteyttä mahdollisiin tuleviin harjoittelupaikkoihin. Voisin tehdä viimeisiä tehtäviä hyvissä ajoin etukäteen. Voisin käydä kaupoilla ostamassa kaikkea pientä mitä tarvitsen vielä ennen Jenkkeihin lähtöä.

Olen myös tässä hiljaisuudessa alkanut ymmärtää, mihin muhennokseen olenkaan lusikkani laittanut. Mies on ihmetellyt sitä ääneen. ”Ihmeellistä, että sussa ei ole vielä näkynyt mitään jännityksen merkkejä.”

Tällä viikolla vatsaani on asettunut tuttu tunne. Jännityksen väreet. Ne tulevat vahvemmiksi aina kun ajatukseni edes hipaisevat sitä möykkyä aivoissani, joka koskee Floridaa. Tiedän, että se hetki ei ole enää kaukana, jolloin istun alas ja alan kimittää käsittämättömiä asioita miehelle. ”Apua, apua! Nyt se oikeasti tapahtuu!” Kimitys jatkuu iltaan asti ja hänen pitää sanoa jotain joka saa ajatukseni muille raiteille, jotta saan nukutuksi.

Maltettuani viettää koko maanantain onnellisesti lomalaisen huumassa, heräsin tiistaina tuttuun tunteeseen: nyt täytyy saada jotain tehtyä. Hain koululle unohtuneen kalenterini ja luulin, että se oli ajatus joka oli kaivautunut päähäni ja täyttänyt sen levottomuudella. Kalenteri ei kuitenkaan ollut kaipaamani vastaus.

 Kalenterista löysin kaikesta huolimatta hetkellisen ja pinnallisen mielenrauhan, kuten niin usein aiemminkin. Selasin läpi tulevat viikot ja näin kaiken sen vapaan tilan jota ne pitävät sisällään. Sijoitin tekemättömät ja mahdolliset tulevat työt tyhjiin koloihin.

Silti. Sormeni syyhysivät päästä tekemään tätä kaikkea. Levottomuudentunne on minulle niin tuttu. Tällä kertaa päätin kuitenkin toisin. Yhden päivän sijaan päätin pitää vähintään kolme päivää vapaata. Vasta torstaina tai perjantaina saan aloittaa tekemättömiä töitä jos levottomuuteni ei hellitä siihen mennessä. Ja viikonlopun vietän mieheni kanssa kuplassa jonne vain me pääsemme. Sinne ei ole huolilla asiaa. 

Lauantaina on nimittäin vuosipäivämme.

Pian on kulunut viisi vuotta siitä, kun löysin todellisen ja lopullisen lääkkeen levottomuuteen, unettomuuteen ja stressiin. Hän on vahva, kärsivällinen ja täysin uskomaton.